Välisumma summarum

Viimeiset pari päivää on ollut jumalaton kiire, kun on pitänyt juosta luukulta toiselle hoitmassa asioita, ja näpytellä sormet verillä tekstareita ihmisille, jotka haluaa nähdä vielä viimeisen kerran. Voi tuntua hyvältä istua Mumbain junaan ja hengähtää edes hetkinen - tämän paikan ylitsepääsemätön byrokratiaviidakko ei ole hellittänyt edes näinä viimeisinä hetkinä.

Tässä vaiheessa pitäisi kai summata omia tuntoja ja kulunutta noin viittä kuukautta. Päässä pyörii kuitenkin niin paljon asioita, ja lähdön kanssa on ollut semmoinen touhuaminen, että on suorastaan vaikea ajatella mitään. Ehkäpä jotain fiiliksiä voi kuitenkin listata.

Päällimmäisenä on helpotus. Helpotus siitä, että pääsee pois täältä, askeleen lähemmäksi kohti Suomea ja montaa kivaa asiaa siellä. En tiedä, kertooko tämä jotain oman asenteen heikkoudesta tätä harjoittelua kohtaan: olon olisi kieltämättä voinut tehdä vieläkin mukavammaksi Manipalissa. Nyt olen sen sijaan tyytynyt vain pakkaamaan kaikki matkamuistot odottamaan paluuta Suomeen. Esimerkiksi Coorgista ostettua kahvia olisi hyvin voinut keittää vaikka kerran viikossa iltapäivää piristämään, ja jotain vaatteita pitää päällä jo täällä, sen sijaan että pakkaa ne visusti kaapin perukoille, etteivät vain kulu.

Toiseksi voisin listata pienen pettymyksen. Papereita läpikäydessä muistin sen tunteen mahanpohjassa, joka oli ennen tänne tuloa pelkkien papereiden ja nettisivujen perusteella. MIT näytti kovalta paikalta, maassa, jonka menestyksestä teknologian saralla on puhuttu paljon. Vaan toisin oli marjat. Mahdollistaakseen uuden oppimisen piti todella tehdä töitä - hieman valvovasta professorista riippuen koulu ei odottanut vaihtareilta juuri mitään. Sain sentään 40-sivuisen raportin tehtyä, joten jotain konkreettista on onneksi jäänyt käteen. Ohjauksen ja palautteen puute jäi silti vielä loppumetreilläkin häiritsemään.

Myöskään paikallisen opiskelun taso ei ihan ollut sitä, jota olin odottanut. Tämä on ehkä puutteellinen kuva, koska en nähnyt sitä puolta riittävästi. Joka tapauksessa varsinkin opiskelu- ja työkulttuurillinen puoli oli hämmästyttävän vähän innostava; tästä voisi jauhaa vielä myöhemmin yhden blogitekstin verran.

Kaikesta huolimatta fiilis on aika korkealla sen suhteen, että en olisi vielä alkuvuoresta uskonut kokevani jotain näin mahtavaa samana vuonna. Tutustuminen tähän kulttuuriin (vaikkakin sitä alkaa olla jo aika täynnä) ja loistaviin ihmisiin sekä matkailu ristiin rastiin niemimaan eteläkärkeä ovat olleet aika uskomaton kokemus. Tämä tunne on vielä hieman taka-alalla, mutta uskoisin sen vahvistuvan viimeistään siinä vaiheessa, kun lähtö täältä on oikeasti lähellä. Ainakin sitten, kun ehtii hetken hengähtää Suomessa, ja miettiä, mitä onkaan tapahtunut.

Ihmisistä, joita täällä olen tavannut, voin vain sanoa, että toivon vilpittömästi näkeväni heitä uudelleen! Uskomattomia tyyppejä, aina Kolumbiasta Thaimaahan. Kaikeksi onneksi sähköinen viestintä on keksitty jo viime vuosituhannella, ja hyvin todennäköisesti jonkinlaista yhteyttä tulee pidettyä netin välityksellä.

Mitä muuta? Niin, huomenna on lähtö Manipalista, ja kolmen viikon päästä koko Intiasta. Matkaseurana on ensimmäiset kaksi viikkoa vaihtari Italiasta, ja koko kolmen viikon ajan fyysikko Suomesta. Mahdollisesti muitakin vaihtareita näkee vielä pohjoisempana. Olen tavallaan ihan helpottunut, että ei tarvitse kestää omia ajatuksia yksin. Ajan niukkuudesta ja junien käyttöasteesta johtuen matkareitti on käytännössä päätetty, ja on jotakuinkin seuraava:

1. Elloran luolasto
   
2. Mumbai
3. Udaipur
4. Jodhpur
5. Jaisalmer (ja toivon mukaan kamelisafari!)
6. Jaipur
7. Pushkar
8. Agra
9. Delhi
10. Chandigarh
11. Shimla (Kalka-Shimla on Intian pohjoisin rataosuus, juna on kuulemma Kokemus)
12. Kohde X Himanchal Pradeshin osavaltiossa
    
13. Delhi
    

Aika paljon kaikenlaista, mutta toivotaan et pää jaksaa mukana. Ellei, niin jotain voi aina jättää väliin ja rentoutua yhdessä paikassa pidempään. Reissaaminen tarkoittaa myös, että minua ei tavoita sähköpostilla ennen 19.11. alkavaa viikkoa. Terveisiä voi siis toimittaa tekstarilla, jos on ikävä. Yritän toki kirjoitella kuulumisia tänne myös matkan varrelta, mutta voipi olla, että ihmettely vie voiton!

Tämä blogi on yllättäen muuttunut viimeisten viikkojen aikana asioiden kronologisessa järjestyksessä selostamiseksi tiukan yhteiskunta-analyysin sijaan. Pää on ainakin tässä vaiheessa vielä täynnä ajatuksia, joita voisi jakaa, joten yritänkin summata myös nämä ajatukset tänne vielä Suomeen paluun jälkeenkin. Yhtenä isona aiheena - pannaan tämä tänne ylös varmuuden vuoksi - ainakin Intian "henkisyys". Katsotaan miten käy analyysin.

Vaikutuksen tekemisen taito

Duunit täällä on nyt sitten virallisesti ohi, kun pidin tänään projektiesitelmän labran porukalle. Tunnin aika supistui varttiin, joten kalvot tuli juostua aika vauhdilla läpi. En tiedä, oliko seurannut hiljaisuus seurausta ihailusta vai siitä, että heput eivät tajunneet yhtään mistä on kyse. Kohteliaisuudesta vain pysyivät hiljaa ja kysyivät korrekteja kysymyksiä.

Jos olisin ehtinyt ja jaksanut, olisin kyllä panostanut tähän esitelmään hieman enemmän, mutta kovin kylmästi ajateltuna en olisi sillä enää yhtään mitään voittanut; väikkärintekijän julkaisuun mun nimi on jo tulossa. "Ihmemies Suomesta tuli ja auttoi työssä eteenpäin."

Toinen vaikutuksen kohde on yllättäen paikalliset IAESTE-toimijat, jotka kiitokseksi antoivat pari lahjakorttia paikallisiin liikkeisiin. Kaksi 10 prosentin alennusta ravintolaan, ja kaksi 15:n prosentin vastaavaa johonkin krääsäkauppaan. Hieman huvittaa ajatella, että ravintola-aterian sadasta rupiasta kymmenys on kymppi, eli noin 20 senttiä Suomen rahaa. Noh, ajatushan se on tärkein.

Kyselin hieman kierrellen kiitoksen aihetta, ja selvisi, että olivat kovin vaikuttuneita hindin taidostani, joka kuulemma on "oikeasti hyvä". Hämmentävä huomionosoitus; käytettyä autoa en sillä kielellä lähtisi ostamaan, mutta kaipa siitä voi olla iloa jos englannin kanssa joutuu tässä maassa pulaan.

Huvittavaahan tämä oli, mutta toisaalta ihan yhtä lailla sitä itse tulee otetuksi, jos ulkomaalaiset a) yrittävät b) oppivat edes jotain suomen kielestä. Jos parissa vuodessa pystyy oppimaan tuon pohjoisen kielen keskustelutasolle, on se mielestäni aina papukaijamerkin arvoinen suoritus. Kaipa vaikutuksen tekemistä helpottaa aina se, jos opittu kieli on vähänkään erikoisempi.

Seuraavaksi voisin tehdä vaikutuksen itseeni, ja rentoutua hieman ennen lähtöä Manipalista, huolimatta siitä säätämisen määrästä, joka edessä vielä on.

Goalta kulttuurifestiin, Manipalista Rajasthaniin

Pääsin sitten viimein Goallekin asti. Tähän asti säätila ja muut hyvät tekosyyt ovat estäneet matkan kuuden tunnin päähän, mutta kun duuni alkoi olla pientä viilaamista vaille valmis, päätin hypätä parin muun vaihtarin mukaan Pohjois-Goalle maanantaina.

Alunperin ajattelin viettää siellä koko viikon, mutta maanantaina tuli tieto, että torstaina on "vuoden isoimmat kekkerit", jossa kaikkien pitäisi olla läsnä ja vieläpä keksiä jotain ohjelmaakin! Tiesin kyllä, että organisointi on näille sankareille välillä mahdotonta, mutta tämä oli aika lailla huippu.

Pitää sanoa suoraan, että tämä yllätys vitutti sen verta paljon ettei tehnyt mielikään keksiä yhtään mitään esitettävää. Päädyin kuitenkin lopulta pitämään lyhyen kiitospuheen hindiksi; en toki itse kirjoittanut sitä kokonaan, vaan apuna oli intialainen kaveri. Kai se sitten kuulosti oikealta, kun intialaiset kovasti kiittelivät jälkeenpäin. Itselle tuntui lähinnä hassulta puhua sanoja, jonka merkitystä ei ymmärtänyt. Muuta ohjelmaa olivat mm. meksikolaisten tyttöjen upea tanssiesitys, nopeasti kyhätty kitara-mies-ja-laulu -show, sekä portugalilainen kansan(?)laulu. Lisäksi saimme tietysti kuulla perinteistä intialaista musiikkia.

Parissa päivässä järkätyksi kokonaisuus oli varsin vaikuttava, ja alun pahan tuulen mentyä ohi illasta jäi lopulta todella positiivinen fiilis.

Vaikka olisi siellä Goallakin voinut viettää tämän viikon. Tähän asti on tehnyt mieli karttaa turhan turistipitoista meininkiä, mutta tässä vaiheessa harjoittelua tuntui vain hirmu hyvältä nojata taaksepäin rantatuolissa ja ottaa toinen hörppy piña coladasta. Eikä se koluamamme biitsi (Anjuna) nyt niin pakettimatkailijoiden kyllästämä ollut, enemmänkin rento elämäntapaintiaanien satamapaikka.

Tästä pienestä Intia-väsymyksestä johtuen tuntuukin hiukan vaivalloiselta ajatukselta, että ensi perjantaina juna lähtee kohti Mumbaita, ja edessä on kolmisen viikkoa matkailua Pohjois-Intiassa. Olisin kovin mielelläni tullut tässä välissä takaisin Suomeen, ja tähän maahan taas pienen lepotauon jälkeen. Mutta kaikkea ei kai voi saada - ehkäpä fiilis kohoaa, kun pääsee näkemään muutakin kuin etelän palmupuita. Ja seuraksi saan sentään Klaven Suomesta, mikä toimii (ehkä) matkafiiliksiä kohottavana tekijänä.

Hellemaa

Monsuuni on nyt kai virallisesti ohi, kun tällä viikolla ei ole satanut lainkaan yhtä ukkoskuuroa lukuunottamatta. Sen aikaan olin syömässä ravintolassa, joka muuttui katkeilevan sähkön myötä aikamoiseksi diskoksi. Pitää myös sanoa, että parinkymmenen metrin säteelle iskevä salama säikäyttää aika mukavasti...

Joka tapauksessa lämpötila on nyt hivuttautunut mukavaan noin kolmeenkymmeneen, jossa se on yöt päivät. Auringonpaahteessa asteita on tietysti hiukkasen enemmän, eikä iltapäivän auringossa tee juuri mieli liikkua ulkona. Pitää edelleen nostaa hattua lentopalloilijoille, jotka tahkosivat useamman matsin päivässä tuossa helteessä.

Jatkuva nestehukka tekee myös alkoholin juomisesta astetta haastavampaa. Jo pari olutta tuntuu seuraavana päivänä (jo senkin takia, että siihen lisätään glyseriiniä säilydyyden parantamiseksi - nam!), kunnon tumuista nyt puhumattakaan. Erityisesti tänään on tuntunut, että ei vaan pysty juomaan niin paljoa nestettä kuin elimistön tasapainoon saattamiseksi tarvitsisi.

Hauskaa tässä kaikessa on se, että siinä missä itselleni kesä on ollut pisin koskaan kokemani, Portugalista tulleelle tytölle se taas on ollut lyhin! Ilmeisesti jatkuvaa sadetta ei siellä lasketa kesäksi. Itse olen kyllä taivuttanut määritelmää tuosta kohtaa, kun monsuuninkin aikaan lämpöasteita on ollut aina päälle kahdenkymmenen. Nyt niitä ainakin on riittävästi!

Techtatvan riemua

On hiukan kiusallinen olo, kun intialaiset kaverit kyselevät, mihin kaikkeen olen osallistunut, ja itsellä pyörii vain työjutut mielessä. Täällä on siis meneillään jokavuotinen ja vuoden suurin opiskelijatapahtuma, Techtatva, joka pitää sisällään aivan kaikenlaista pientä ja isompaa tapahtumaa koodauskilpailuista leffanäytöksiin.

Lisäksi Manipalissa järjestetään samaan aikaan Intian opiskelijoiden Model UN Conference, eli jonkinlainen YK-konferenssisimulaatio. Aiheena konferenssissa on ydinvoima ja ilmastonmuutos, eli kohtuullisen hedelmällinen työmaa vittumaiselle insinööriargumentoinnille. Toisaalta konferenssissa pitäisi edustaa suurinpiirtein oman maan virallista kantaa, joten hirmuiseen keulimiseen ei edustajilla ole varaa.

Tämä pidetään opiskelijavoimin, ja myös muutama vaihtari on mukana. Tavallaan tilaisuus olisi kiinnostanut, mutta arvelin aiemmin, että tässä vaiheessa itsellä tulee olemaan kädet täynnä tekemistä muutenkin. Niinkuin onkin.

Työprojektin loppuraportti on edelleen hiottavana, ja oikeastaan vain yksi kohta kaipaa enää lopullisen silauksen. Olen ymmärtänyt, että professorini pitää sitä "kohtaa" erittäin tärkeänä, mutta itselleni ei ole vielä auennut, mikä on tiettyjen painotusfunktioiden relevanssi todellisuutta ajatellen. Proffa ei tätä myöskään minulle kyennyt selittämään, joten olen tällä hetkellä hieman suu avoimena sen suhteen, mitä dokkariin nyt pitäisi sisällyttää. Ehkä toinen rommitoti auttaa hahmottamaan näiden funktioiden teknisille tieteille vieraan mystiikan (intialainen rommi on muuten täyttänyt kaikki odotukset - pehmeä hedelmäinen maku toistuu halvimmissakin sekoituksissa).

Loppusuoralla mennään joka tapauksessa. Techtatvaan kuuluu kaiken muun hässäkän lisäksi vielä se lentopalloturnaus, josta jo ehdin raportoida. Itse en tietenkään päässyt pelaamaan, kun urheiluJohtajan tulkinnan mukaan vaihtarit ei kuulu joukkueeseen. Olin kuitenkin katsomassa MIT:n joukkueen menestystä, joka harmillisesti tyssäsi välieriin. Että ainakin sen verran olen osallistunut tähän festivaaliin. Ehkä sitten huomenna, kunhan saan sen dokumentin valmiiksi...

Fiilistelyn abc

Pitää kai tunnustaa itselleen, että tällä hetkellä on hiukan ikävä takaisin Suomeen. Ei sillä, etteikö täällä riittäisi tekemistä tai uutta nähtävää, mutta olisi vaan hirmuisen kiva olla taas Suomessa. Istua kotona juoden aamukahvia, kävellä Helsingissä lauantai-iltapäivänä. Nähdä kavereita.

Ehkä ikäväntunteeseen liittyy myös lähdön läheisyys; jos olisin ollut täällä vain kolme kuukautta, sama vaihe olisi tullut kai jo elokuussa. Nyt olen asennoitunut lähtemään "pian", ja ajatukset ovat siirtyneet osin jo paluun jälkeiseen aikaan.

Pieni osa tämän hetken fiiliksistä johtuu varmasti siitäkin, että olen turkasen väsynyt viime viikonlopun retken jälkeen. Kuva intialaisten organisointitaidoista ei hirmuisesti parantunut, kun paikallinen IAESTE-toimikunta järjesti matkan Coorgin alueelle (virallisesti nykyään Kodagu, mutta vanhempi nimi on edelleen laajemmassa käytössä).

Takana on kaksi yötä bussissa, johon olisi mahtunut seitsemän kääpiötä, muttei enää Lumikki. Silti vaihtareita tungettiin sisään kaikkiaan 19. Epämiellyttävyyttä olisi voinut lisätä lähinnä vain torakoilla ja vatsataudilla; kaikki muu oli sieltä koettelevammasta päästä. Jopa kuoppainen Mangaloren tie oli luksusta Coorgin mäkisten ja mutkaisten mutapolkujen jälkeen.

Nähdyt paikat sinänsä olivat vaikuttavia - maisemia olisi voinut katsella vaikka miten pitkään, ja tiibetiläisten munkkien luostari (älkää kysykö, mitä se tekee Etelä-Intiassa) oli suorastaan huikea. Harmittaa ehkä hieman, että itse järkkäämällä viikonlopusta olisi saanut paljon miellyttävämmän. Sen sijaan ei harmita, että pääsimme katsomaan, miten kahvia kasvatetaan, ja sain myös ostettua sitä itselleni kilon. Sen tuoksu oli yhtään liioittelematta parasta, mitä Intiassa olen haistanut.

Nautittaviakin hetkiä siis riittää, kun taas toisaalta odotan varsin suurella innolla marraskuuta. Kaipa ristiriitaiset fiilikset kuuluvat ihmisen pääkoppaan kuin spitaali kadunmiehelle. Pitäisikin vaan yrittää keskittyä pusertamaan duuniprojekti kasaan ja "tekemään kaikki, mitä Etelä-Intiassa haluaa tehdä, kun vielä on täällä".

Asiantuntemusta ja asiantuntemusta

Tanaan vietetaan Mahatma Gandhin syntymapaivaa, joka ei jalleen nay muuten kuin siina, etta yliopisto (ja moni muu paikka) on kiinni. Paiva on sujunut varsin rauhallisesti duuniprojektin loppuraporttia hioessa; hyvalla tuurilla se on valmis jo taman viikon aikana, mutta voi hyvin olla, etta monikymmensivuisen dokumentin kanssa painiessa menee viela pitkalle ensi viikkoon. Joka tapauksessa aikaa tuntuisi harjoittelujakson lopuksi jaavan myos muulle hieromiselle, mika on varsin positiivinen asia.

Jossain valissa pitaisi myos esitella omia tekemisia laboratorion porukalle. Janna nahda, ovatko he yhtaan kartalla, kun lahestymistapa on hiukan erilainen (= laaja-alaisempi), kuin mita siella on kai totuttu nakemaan.

Itsenaisen puurtamisen lomassa olen yllattaen paassyt neuvomaan paikallista vaitoskirjantekijaa robustin saadon saloihin. Heppu oli ennen yhteydenottoa paininut noin kuukauden verran Matlabin kanssa, ollen edelleen lahes lahtokuopissa. Tokihan jo pykalan arvoasteikolla korkeammalla olevan neuvominen ponkittaa itsetuntoa, mutta erityisen iloista oli huomata, miten suurena Asiantuntijana(tm) tama vaikkarintekija minua nyt pitaa. Teki mieleni sanoa, etta ainoa juttu, mita minulla on, mutta hanella ei, on pieni oma-aloitteisuus ja kokeilunhalu.

Lentopallon suhteen sen sijaan voin huoletta sanoa olevani paikallisia hiukan paremmalla tasolla. Tormasin eilen sattumalta MIT:n joukkueeseen harjoittelemassa, ja liityin heidan seuraansa. Laji sinansa on hiukan eri kuin Suomen sisapallo, kun sita pelataan ulkona kovalla alustalla, ja märällä, noin kilon painoisella pallolla. Oli kuitenkin mukava pelata pitkasta aikaa, ja tosiaan, vaikka edellisesta treenikerrasta on kulunut jo yli 4 kuukautta, kulki peli suhteellisen mukavasti, ja jengi toivotti minut tervetulleeksi mukaan.

Taka-ajatuksena heilla oli myos ensi viikolla pidettava Manipalin koulujen valinen turnaus, jossa tietysti mielellaan pelaavat parhaalla mahdollisella jengilla. Harjoituksia porukalla on joka paiva poislukien sunnuntait, ja jos osaamistaso on mika on, ja ainoa koitos pari kertaa vuodessa pidettavat paikalliset turnaukset, ei voi kuin ihmetella nuorten intoa.