...paperi. Niinkin tylsalta kuin se kuulostaa, yksittainen paperi saa minut talla hetkella iloiselle tuulelle. Ihan paperimuodossa se ei viela ole, mutta lahes kuitenkin. Kyseessa on duuniprojektin loppuraportti, joka pitaisi myos hyvaksyttaa erikoistyona omaan tutkintoon. On aina ilo saada paatokseen (tai edes lahelle sita) jotain, jota on vaannetty kuin Iisakin kirkkoa.
...villisika. Kavellessani "kaupungilta" kohti yliopistoa nain eilen villisian loikkivan jalkapallokentan halki. Se siis kirjaimellisesti loikki, vauhtia, jossa itsellani olisi ollut tekemista pysya perassa. Hyvin absurdi naky jopa tassa maassa. Muitakin elainkunnan harvinaisempia jasenia on nahty; tormasin eilen myos yli metrin mittaiseen kaarmeeseen kotipihalla. Avatessani oven se luikerteli vilkkaasti pensaikkoon piiloon. Epaselvaksi jai, mika laji oli kyseessa - ensivaikutelmasta tuli mieleen Hampissa nahty kobra...
...Chennain aamuruuhka. Kuusi miljoonaa asukasta menossa samaan aikaan toihin ei kuulosta hohdokkaalta, mutta jollain kierolla tavalla nautin tuon kaupugin vilinasta maanantaiaamuna. Aamuisin kaikki ovat jotenkin rauhallisempia: kaikilla on sama paamaara, eika kukaan aksyile toiselle. Erityisesti paikallisjuna oli Intian oloihin jotain kasittamatonta: ihmiset jonottivat(!) lippujaan, ja maksoivat kiltisti tasarahalla. Ei huutamista, etuilua tai kyynarpaita. Myos laiturilla sisaanmenijat odottivat kuuliaisesti, etta kaikki ehtivat ulos, vilkaisivat viela kerran onko ketaan tulossa, ja vasta sitten marssivat sisaan hyvassa jarjestyksessa. Tama kaikki tuntui niin hyvalta, etta olisin voinut jaada sinne junaan asumaan.
...monsuunifudis. Suopotkupallon intialainen vastine, sateessa, jossa nopein tapa liikkua on uiminen; harmittavaa, etta tama laji tuli keksittya vasta nyt, kun sadetta on kestanyt nelja kuukautta. Ihan koko aikaa ei sada, mutta oikein mitaan ulkoaktiviteettia ei vielakaan voi suunnitella ilman sateenvarjoa tai mutakylpya. Joskus jalkimmainen on ihan kiva vaihtoehto. Joka tapauksessa ymmarran nyt taysin jokakesaisen suopotkupallon viehatyksen.
lauantai 29. syyskuuta 2007
keskiviikko 26. syyskuuta 2007
Takaisin sateeseen
Tassa maassa liikkuessa vastaan tulee kaikenlaisia matkaajia. Useimmat turistit nayttavat varsin tavallisilta lansimaisilta hepuilta kameroineen ja matkamuistoineen, mutta ajatus pysahtyy hetkeksi osan reppumatkaajista kohdalla. Ensimmainen ajatus, kun kohtaa "turistin", joka on viettanyt Intiassa jo vuosia, on, mita he mahtavat olla pakenemassa.
Madurain budjettihotellissa pari kuukautta sitten kohtaamani seurakunta oli harvinaisen karrikoitu esimerkki naista pakomatkalaisista. Ranskalainen kovin ujo poika hihattomassa paidassa oli saapunut vasta pari paivaa sitten ja valitteli aamupalan mausteisuutta. Yli nelikymppinen erittain ruskettunut saksalaisnainen kertoi tarinoita lumilautailureissuistaan, ja toinen saksalainen, todennakoisesti myos paalle 30, oli viettanyt Intiassa jo kaksi vuotta. Matkatavaroinaan hanella oli vain paallaan oleva valkoinen puuvilla-asu seka rullalle kaaritty patja.
Naista sankareista voisi kirjoittaa vaikka romaanin; ehdin jo kehitella tarinoita siita, mista rikoksista valkoasuinen saksalaismies oli kotimaassaan tuomittu, tai missa investointipankissa tyoskennellyt intensiiviset 10 vuotta keraten saastoja, joilla nyt eleli herroiksi samalla etsien kadotettua nuoruuttaan.
Pondicherryyn, joka oli yksi viime viikonlopun matkakohteista, matkaajat pakenivat ilmeisesti kotimaan liian tiukkaa huumelainsaadantoa, paatellen marijuanan kaupittelijoiden maarasta. Kaupunki on myos kauttakulkupaikka Intian New age -paakaupunki Aurovilleen, joka sijaitsi 10 kilometria pohjoiseen. Taman henkisyyden keskuksen olisi kuvitellut olevan vahemman maallisten nautintojen paikka - tai ehka kyse on vain jalon ajatuksen ja jalojen ihmisten ymparilla raatokarpasten lailla porraavista mukahengellisista, mistas sita tietaa.
Varmasti myos omalla kohdalla tassa matkassa on kyse jonkinlaisesta pakomatkasta. Pako diplomityon aloittamiselta (tai loytymattomyydelta). Pako "oikeaan elamaan" siirtymiselta. Ehka ennen kaikkea pakeneminen silta ajatukselta, etta olisin opiskellut lahes 7 vuotta kokematta yhta tuon ajan hienoimmista jutuista, ulkomailla oleskelua.
Viikonlopun minipakojen janna puoli on, etta niiden jalkeen on aina edessa paluu takaisin tuttujen ympyroiden aarelle. Tamil Nadun helliva helle oli lyhytaikainen, ja vaihtui eilisen myota Karnatakan yha jatkuvaksi sateeksi. Samalla tavalla koko Intia jaa kohta taakse, ja edessa on se tuttu uusi elama Suomessa; taman realiteetin tiedostaminen on itse asiassa ollut aika kiva juttu auttaen ymmartamaan, etta nyt meneillaan oleva ajanjakso ei voi jatkua ikuisesti.
On mielenkiintoista ajatella, kokeeko osa noista kummallisista pakomatkaajista koskaan omaa paluutaan sateeseen.
Madurain budjettihotellissa pari kuukautta sitten kohtaamani seurakunta oli harvinaisen karrikoitu esimerkki naista pakomatkalaisista. Ranskalainen kovin ujo poika hihattomassa paidassa oli saapunut vasta pari paivaa sitten ja valitteli aamupalan mausteisuutta. Yli nelikymppinen erittain ruskettunut saksalaisnainen kertoi tarinoita lumilautailureissuistaan, ja toinen saksalainen, todennakoisesti myos paalle 30, oli viettanyt Intiassa jo kaksi vuotta. Matkatavaroinaan hanella oli vain paallaan oleva valkoinen puuvilla-asu seka rullalle kaaritty patja.
Naista sankareista voisi kirjoittaa vaikka romaanin; ehdin jo kehitella tarinoita siita, mista rikoksista valkoasuinen saksalaismies oli kotimaassaan tuomittu, tai missa investointipankissa tyoskennellyt intensiiviset 10 vuotta keraten saastoja, joilla nyt eleli herroiksi samalla etsien kadotettua nuoruuttaan.
Pondicherryyn, joka oli yksi viime viikonlopun matkakohteista, matkaajat pakenivat ilmeisesti kotimaan liian tiukkaa huumelainsaadantoa, paatellen marijuanan kaupittelijoiden maarasta. Kaupunki on myos kauttakulkupaikka Intian New age -paakaupunki Aurovilleen, joka sijaitsi 10 kilometria pohjoiseen. Taman henkisyyden keskuksen olisi kuvitellut olevan vahemman maallisten nautintojen paikka - tai ehka kyse on vain jalon ajatuksen ja jalojen ihmisten ymparilla raatokarpasten lailla porraavista mukahengellisista, mistas sita tietaa.
Varmasti myos omalla kohdalla tassa matkassa on kyse jonkinlaisesta pakomatkasta. Pako diplomityon aloittamiselta (tai loytymattomyydelta). Pako "oikeaan elamaan" siirtymiselta. Ehka ennen kaikkea pakeneminen silta ajatukselta, etta olisin opiskellut lahes 7 vuotta kokematta yhta tuon ajan hienoimmista jutuista, ulkomailla oleskelua.
Viikonlopun minipakojen janna puoli on, etta niiden jalkeen on aina edessa paluu takaisin tuttujen ympyroiden aarelle. Tamil Nadun helliva helle oli lyhytaikainen, ja vaihtui eilisen myota Karnatakan yha jatkuvaksi sateeksi. Samalla tavalla koko Intia jaa kohta taakse, ja edessa on se tuttu uusi elama Suomessa; taman realiteetin tiedostaminen on itse asiassa ollut aika kiva juttu auttaen ymmartamaan, etta nyt meneillaan oleva ajanjakso ei voi jatkua ikuisesti.
On mielenkiintoista ajatella, kokeeko osa noista kummallisista pakomatkaajista koskaan omaa paluutaan sateeseen.
keskiviikko 19. syyskuuta 2007
Minä-Intia 2-1
0-1:
Intia otti vahvan johdon heti alussa todella puuduttavalla pelilla. Keskikenttapelaajat Byro ja Kratia eivat antaneet armoa, ja jouduin lopulta luovuttamaan jattaen tarvittavan postipaketin toimittamatta. Eratauolle Kochiin lahdettiin siis Intian pienoisessa johdossa. Toisaalta maiseman vaihto antoi itselle hyvin aikaa miettia, miten jatkaa tasta eteenpain.
1-1:
Tasoitus tapahtui melko rauhallisissa tunnelmissa Intian joukkueen viela uinuessa johto-osuman jalkimainingeissa. Juna saapui Kochiin iloisesti neljalta aamuyosta, joten aikaisen aamukahvin jalkeen oli loistavasti aikaa nahda tuo kaunis merenrantakaupunki auringonnousun aikaan eri kaupunginosien valilla suhaavalta lautalta kasin.
Kaupunki itsessaan oli erittain lumoava, eika itselleni tuottanut vaikeuksia viettaa siella kolme paivaa maha kahvista kipeaksi juoden (joka aamu teki mieli huudahtaa Twin Peaksin agentti Cooperin tyyliin "Damn good coffee!"). Intian timantinkova puolustus oli tipotiessaan, ja seka arkkitehtuuriltaan etta ilmapiiriltaan kovin eurooppalaista muistuttanut Fort Kochi tarjosi tilaisuuden punttien tasoitukseen suorastaan lapi kavellen.
Edes silmät päästä kusettavat matkamuistokauppojen myyntimiehet eivat saaneet hyvaa fiilista laskemaan. Osa taiasta oli myos upeat eksoottiset (tosin hitusen turisteille viritetyt) tanssiesitykset, joita sai nahda molempina iltoina. Tai sitten se oli vain kofeiini, jota sai ensimmaiseen kertaan kolmeen ja puoleen kuukauteen riittavan annoksen...
2-1:
Itseluottamuksen palauduttua mahtavan viikonlopun jalkeen ottelua oli ilo jatkaa. Heti Manipaliin saavuttuani marssin suoraan Intian maalille, postikonttoriin, aikomuksenani sinetoida turhan pitkaan jatkunut pallottelu. Intian sinnikkaat puolustajat olivat tiiviisti pakkautuneet postitustiskin eteen vailla minkaanlaista jonoon jarjestymista, mutta tiukka yrittaminen palkittiin. Puolen tunnin painostamisen jalkeen paasin tunkeutumaan lapi; tahan puoli tuntia tahkoamista lisaa, ja paketti oli valmis toimitettavaksi Suomeen.
Tasta on helppo jatkaa kohti seuraavia koitoksia. Ensi viikonloppuna Chennai, nyt takaisin Pasilaan.
Intia otti vahvan johdon heti alussa todella puuduttavalla pelilla. Keskikenttapelaajat Byro ja Kratia eivat antaneet armoa, ja jouduin lopulta luovuttamaan jattaen tarvittavan postipaketin toimittamatta. Eratauolle Kochiin lahdettiin siis Intian pienoisessa johdossa. Toisaalta maiseman vaihto antoi itselle hyvin aikaa miettia, miten jatkaa tasta eteenpain.
1-1:
Tasoitus tapahtui melko rauhallisissa tunnelmissa Intian joukkueen viela uinuessa johto-osuman jalkimainingeissa. Juna saapui Kochiin iloisesti neljalta aamuyosta, joten aikaisen aamukahvin jalkeen oli loistavasti aikaa nahda tuo kaunis merenrantakaupunki auringonnousun aikaan eri kaupunginosien valilla suhaavalta lautalta kasin.
Kaupunki itsessaan oli erittain lumoava, eika itselleni tuottanut vaikeuksia viettaa siella kolme paivaa maha kahvista kipeaksi juoden (joka aamu teki mieli huudahtaa Twin Peaksin agentti Cooperin tyyliin "Damn good coffee!"). Intian timantinkova puolustus oli tipotiessaan, ja seka arkkitehtuuriltaan etta ilmapiiriltaan kovin eurooppalaista muistuttanut Fort Kochi tarjosi tilaisuuden punttien tasoitukseen suorastaan lapi kavellen.
Edes silmät päästä kusettavat matkamuistokauppojen myyntimiehet eivat saaneet hyvaa fiilista laskemaan. Osa taiasta oli myos upeat eksoottiset (tosin hitusen turisteille viritetyt) tanssiesitykset, joita sai nahda molempina iltoina. Tai sitten se oli vain kofeiini, jota sai ensimmaiseen kertaan kolmeen ja puoleen kuukauteen riittavan annoksen...
2-1:
Itseluottamuksen palauduttua mahtavan viikonlopun jalkeen ottelua oli ilo jatkaa. Heti Manipaliin saavuttuani marssin suoraan Intian maalille, postikonttoriin, aikomuksenani sinetoida turhan pitkaan jatkunut pallottelu. Intian sinnikkaat puolustajat olivat tiiviisti pakkautuneet postitustiskin eteen vailla minkaanlaista jonoon jarjestymista, mutta tiukka yrittaminen palkittiin. Puolen tunnin painostamisen jalkeen paasin tunkeutumaan lapi; tahan puoli tuntia tahkoamista lisaa, ja paketti oli valmis toimitettavaksi Suomeen.
Tasta on helppo jatkaa kohti seuraavia koitoksia. Ensi viikonloppuna Chennai, nyt takaisin Pasilaan.
keskiviikko 12. syyskuuta 2007
Tsu-tsu-tsuu
Olemme muiden vaihtarien kanssa välillä vitsailleet, että Intiassa vain rikollisuus on organisoitua. Tuo väite tuli yllättäen todistettua vääräksi tänään, kun kännykkään tuli tsunamivaroitus jopa ennen kuin ehdin lukea asiasta suomalaisista uutispalveluista. Netistä selvisikin sitten, että järistys oli toisella puolen Intiaa, joten täällä Arabianmeren rannalla voi olla aika huoleti. Ja taitaa se vaara siellä Chennain rannikollakin olla jo ohi.
Ensi viikonlopun reissu suuntautuukin sopivasti meren rannalle, etelässä sijaitsevaan Kochin kaupunkiin. Tämä helmi jäi näkemättä viime Keralan rundilla, joten ajattelin paikata sen nyt viettämällä viikonlopun siellä. Odotukset ovat korkealla erityisesti kahvin ja suklaakakun suhteen; nuo herkut ovat Kochissa kuulemma vähintään Etelä-Intian kärkeä.
Olen tänään viettänyt pari hetkeä myös intialaisen byrokratian parissa. Tarkoituksena on panna Suomesta tuodut liiat matkatavarat ja tukku täältä ostettuja tuliaisia postissa takaisin; maksimi yhdelle paketille on 20 kg, ja tietysti tämä raja ylittyi ensimmäisellä yrittämällä. Huomenna siis uudestaan hieman kevennetyn kuorman kera.
Kokonaisuudessaan tuosta palvelusta tuli fiilis, että kukaan ei oikein haluaisi myydä sitä minulle. Niin kauan kuin maailma pysyy uomissaan ja meri rannan oikealla puolella, ei itsenäisiä ajatuksia ole tarvis ravistella liikkeelle. Reppumatkaajalla on iso reppu, ja sinne pannaan junamatkojen varrelta ostetut kolme helminauhaa ja ryppyhame; bisnesmatkaajalla on iso matkalaukku, ja hän kulkee taksilla joka paikkaan ja palaa kotiin heti kun bisnekset ovat ohi. Kaikki tämän kaavan ulkopuolelle eksyvät jäävätkin sitten kovin yksin oman erikoisuutensa kanssa.
Postimies jopa epäili ääneen, onko paketin lähettäminen turvallista, kun "tullissa voivat avata sen ja panna jotain omaan taskuun". Terveisiä vaan Suomen tulliin velipojalle ja muille tutuille - tiettyä perusluotettavuutta oppii täällä arvostamaan!
Tsunami siis jäi onneksi kokematta, mutta jonkinlaista aivomyrskyjen nostattamaa mentaalihyökyaaltoa tässä maassa kaivattaisiin. Ennakkoluulottomuus ja poikkitieteellisyys kuulostavat Suomessa jo kirosanoilta, mutta niin vain se laatikosta pois tuleminen tekee elämän kivemmaksi. Ei liene yllätys, että tämä MIT ei ole mikään innovaatioiden kehto.
Ensi viikonlopun reissu suuntautuukin sopivasti meren rannalle, etelässä sijaitsevaan Kochin kaupunkiin. Tämä helmi jäi näkemättä viime Keralan rundilla, joten ajattelin paikata sen nyt viettämällä viikonlopun siellä. Odotukset ovat korkealla erityisesti kahvin ja suklaakakun suhteen; nuo herkut ovat Kochissa kuulemma vähintään Etelä-Intian kärkeä.
Olen tänään viettänyt pari hetkeä myös intialaisen byrokratian parissa. Tarkoituksena on panna Suomesta tuodut liiat matkatavarat ja tukku täältä ostettuja tuliaisia postissa takaisin; maksimi yhdelle paketille on 20 kg, ja tietysti tämä raja ylittyi ensimmäisellä yrittämällä. Huomenna siis uudestaan hieman kevennetyn kuorman kera.
Kokonaisuudessaan tuosta palvelusta tuli fiilis, että kukaan ei oikein haluaisi myydä sitä minulle. Niin kauan kuin maailma pysyy uomissaan ja meri rannan oikealla puolella, ei itsenäisiä ajatuksia ole tarvis ravistella liikkeelle. Reppumatkaajalla on iso reppu, ja sinne pannaan junamatkojen varrelta ostetut kolme helminauhaa ja ryppyhame; bisnesmatkaajalla on iso matkalaukku, ja hän kulkee taksilla joka paikkaan ja palaa kotiin heti kun bisnekset ovat ohi. Kaikki tämän kaavan ulkopuolelle eksyvät jäävätkin sitten kovin yksin oman erikoisuutensa kanssa.
Postimies jopa epäili ääneen, onko paketin lähettäminen turvallista, kun "tullissa voivat avata sen ja panna jotain omaan taskuun". Terveisiä vaan Suomen tulliin velipojalle ja muille tutuille - tiettyä perusluotettavuutta oppii täällä arvostamaan!
Tsunami siis jäi onneksi kokematta, mutta jonkinlaista aivomyrskyjen nostattamaa mentaalihyökyaaltoa tässä maassa kaivattaisiin. Ennakkoluulottomuus ja poikkitieteellisyys kuulostavat Suomessa jo kirosanoilta, mutta niin vain se laatikosta pois tuleminen tekee elämän kivemmaksi. Ei liene yllätys, että tämä MIT ei ole mikään innovaatioiden kehto.
perjantai 7. syyskuuta 2007
Tuhannen vuoden synttärit
Keskiviikkona vietettiin Krishna Janamashtami -festivaalia Krishnan syntymäpäivän kunniaksi. Jos MIT-tyylinen opiskelijasynttäri oli suomalaiseen makuun eksoottinen, niin kyllä sitä parituhatvuotisen jumalankin kunniaksi osattiin panna jalalla koreasti.
Arviolta 30 000 ihmistä oli kerääntynyt Udupin Krishna-temppelin läheisyyteen pyhäkkörykelmää ympäröivälle leveälle tielle, jossa ulkoilmajuhlallisuudet tapahtuivat. Jotain seremonioita pidettiin myös temppelin sisällä, mutta ne jäivät meiltä näkemättä, sillä tulimme paikalle vasta hieman myöhemmin; kuulimme näistä riiteistä vain tutulta matkaoppaalta, johon tuntuu törmäävän joka kerta kun liikkuuu tässä temppelikaupungissa.
Hetken odottelun jälkeen alkoi ulkonakin tapahtua: ihmisiä ulkona siunannut temppelielefantti alkoi tanssia villisti, ja ilmeisesti temppelin pääpappi kantoi
juhlakalun kuvan temppelistä sen edessä seisoneisiin kullattuihin vaunuihin. Tämän jälkeen hän suoritti jonkinlaisia riittejä palavan tulen kanssa, jonka jälkeen juhlat pääsivät varsinaisesti käyntiin.
Temppelistä alkoi virrata toinen toistaan omituisempaa jengiä. Perinteisen papin näköiset heput saivat seurakseen joukon siniseksi maalattuja ja kaislahameisiin puettuja miehiä, jonka jälkeen seurasi vielä tanssivia tiikereitä ja leopardeja konekiväärejä(?) heiluttelevien miesten seurassa.
Jokaisella oli oma funktionsa; papit rikkoivat kasan kookospähkinöitä rattaiden eteen, ja alkoivat vetää niitä eteenpäin tietä pitkin. Siniset miehet pysähtyivät tien päälle kaartuvien puisten porttien kohdalle: portin huipulle oli kiivennyt mies, joka roikotti narun päässä saviruukkua. Sinisten miesten tehtävänä oli pitkillä teroitetuilla sauvoilla rikkoa ilmeisesti maitoa täynnä oleva saviruukku, jonka jälkeen he pääsivät jatkamaan matkaa.
Kissaeläimiksi pukeutuneet miehet sen sijaan tanssivat pitkin matkaa, ja pysähtyivät erityisesti reitin varrelle rakennetuille lavoille tanssimaan villisti trumpetinsoittajien tahtiin.
Osan pappisporukasta tehtävänä oli edelleen jakaa ihmisille ruokaa ja leivonnaisia näiltä lavoilta käsin. Hedelmät ja leipomotuotteet sinkoilivat ilmassa, ja yleisö oli erittäin fanaattinen yrittäessään napata näitä kiinni. Turistina sai pitää varansa, ettei päähän osunut satunnainen ilmassa lentävä kookospähkinä.
Kulkue jatkoi kiertämistään, ja itse seurasimme meininkiä noin tunnin verran. Tähän aikaan mahtui paljon naurua ja riemunkiljahduksia, mutta myös pienimuotoisia ahdistuksen tunteita; paikalla oli aivan liikaa ihmisiä, jotta tapahtuma olisi ollut suomalaisen mittapuun mukaan turvallinen, ja liikkuminen yhtään mihinkään oli ajoittain täysin mahdotonta. Toisaalta väkijoukon puristaessa ihmisiä se myös hellitti käsittämättömän nopeasti, jos joku älähti joutuvansa puristuksiin. Tuntui, kuin koko porukka juhlatunnelmasta ja monien vahvasta humalatilasta huolimatta olisi toiminut yhteisen ison festivaalihengen mukaan.
Illalla lähtiessämme kohti Manipalia osa festariporukasta jatkoi vielä juhlia. Tiikeripukuiset, nyt jo hyvin vahvasti humaltuneet tanssijat kiersivät pitkin Udupin keskustaa yrittäen hakea kaikkia ohikulkijoita tanssiin. Mieltä lämmittävä näky tässä maassa, joka menee käytännössä kiinni yhdeltätoista illalla.
Arviolta 30 000 ihmistä oli kerääntynyt Udupin Krishna-temppelin läheisyyteen pyhäkkörykelmää ympäröivälle leveälle tielle, jossa ulkoilmajuhlallisuudet tapahtuivat. Jotain seremonioita pidettiin myös temppelin sisällä, mutta ne jäivät meiltä näkemättä, sillä tulimme paikalle vasta hieman myöhemmin; kuulimme näistä riiteistä vain tutulta matkaoppaalta, johon tuntuu törmäävän joka kerta kun liikkuuu tässä temppelikaupungissa.
Hetken odottelun jälkeen alkoi ulkonakin tapahtua: ihmisiä ulkona siunannut temppelielefantti alkoi tanssia villisti, ja ilmeisesti temppelin pääpappi kantoi
juhlakalun kuvan temppelistä sen edessä seisoneisiin kullattuihin vaunuihin. Tämän jälkeen hän suoritti jonkinlaisia riittejä palavan tulen kanssa, jonka jälkeen juhlat pääsivät varsinaisesti käyntiin.
Temppelistä alkoi virrata toinen toistaan omituisempaa jengiä. Perinteisen papin näköiset heput saivat seurakseen joukon siniseksi maalattuja ja kaislahameisiin puettuja miehiä, jonka jälkeen seurasi vielä tanssivia tiikereitä ja leopardeja konekiväärejä(?) heiluttelevien miesten seurassa.
Jokaisella oli oma funktionsa; papit rikkoivat kasan kookospähkinöitä rattaiden eteen, ja alkoivat vetää niitä eteenpäin tietä pitkin. Siniset miehet pysähtyivät tien päälle kaartuvien puisten porttien kohdalle: portin huipulle oli kiivennyt mies, joka roikotti narun päässä saviruukkua. Sinisten miesten tehtävänä oli pitkillä teroitetuilla sauvoilla rikkoa ilmeisesti maitoa täynnä oleva saviruukku, jonka jälkeen he pääsivät jatkamaan matkaa.
Kissaeläimiksi pukeutuneet miehet sen sijaan tanssivat pitkin matkaa, ja pysähtyivät erityisesti reitin varrelle rakennetuille lavoille tanssimaan villisti trumpetinsoittajien tahtiin.
Osan pappisporukasta tehtävänä oli edelleen jakaa ihmisille ruokaa ja leivonnaisia näiltä lavoilta käsin. Hedelmät ja leipomotuotteet sinkoilivat ilmassa, ja yleisö oli erittäin fanaattinen yrittäessään napata näitä kiinni. Turistina sai pitää varansa, ettei päähän osunut satunnainen ilmassa lentävä kookospähkinä.
Kulkue jatkoi kiertämistään, ja itse seurasimme meininkiä noin tunnin verran. Tähän aikaan mahtui paljon naurua ja riemunkiljahduksia, mutta myös pienimuotoisia ahdistuksen tunteita; paikalla oli aivan liikaa ihmisiä, jotta tapahtuma olisi ollut suomalaisen mittapuun mukaan turvallinen, ja liikkuminen yhtään mihinkään oli ajoittain täysin mahdotonta. Toisaalta väkijoukon puristaessa ihmisiä se myös hellitti käsittämättömän nopeasti, jos joku älähti joutuvansa puristuksiin. Tuntui, kuin koko porukka juhlatunnelmasta ja monien vahvasta humalatilasta huolimatta olisi toiminut yhteisen ison festivaalihengen mukaan.
Illalla lähtiessämme kohti Manipalia osa festariporukasta jatkoi vielä juhlia. Tiikeripukuiset, nyt jo hyvin vahvasti humaltuneet tanssijat kiersivät pitkin Udupin keskustaa yrittäen hakea kaikkia ohikulkijoita tanssiin. Mieltä lämmittävä näky tässä maassa, joka menee käytännössä kiinni yhdeltätoista illalla.
sunnuntai 2. syyskuuta 2007
Kuka pelkää turbaania?
Loppuviikko on mennyt iloisesti kuumetaudin kourissa; en muistakaan milloin viimeksi olisin ollut 39 asteen kuumeessa. Lämpötila kuitenkin laski normaaliksi parissa päivässä, joten malaria jäi vielä toistaiseksi kokematta.
Mietiskelin tänään koulun ruokalassa jokin aika sitten ainakin Ranskassa vellonutta keskustelua uskonnollisten symbolien kieltämisestä kouluissa. En nyt millään muista, mikä oli perusteena tälle käytännölle, mutta ainakaan tästä näkökulmasta en keksi yhtään järkevää syytä sille, miksi esimerkiksi sikhimiehiltä pitäisi kieltää turbaanit tai musliminaisilta huivit. Kateus toisen uskontokunnan hienompien härpäkkeiden johdosta?
En ole ikinä ollut mikään uskonnollinen ihminen, mutta täällä tuntuu ihan hienolta seurata, miten turbaanit vilistävät koulun käytävillä ja urheilukentillä, melkein joka paikassa on oma hindujumalankuva valmiina suitsukkeilla ja kukkasilla miellytettäväksi, ja muovijeesuksiakin löytyy sieltä täältä. Kaikki nämä elävät sulassa sovussa keskenään, ja toisten uskontoja kunnioitetaan. Jos (ja usein kun) jotain kärhämää ihmisten välillä on, on se enemmän maallisista tekijöistä johtuvaa. Esimerkkinä toimii kuulemma vähintään kerran vuodessa toistuvat MIT-KMC -turnajaiset.
On tavallaan harmi, että tässä maassa itsellä ei ole mitään tarttumapintaa tähän uskontojen kirjoon. Lause "kuulun siihen ja siihen uskontokuntaan" toisi epäilemättä askeleen lähemmäs paikallista kulttuuria, ja toisi yhden helpon puheenaiheen lisää intialaisten kanssa.
Suomalaisesta kulttuurista löytyi sentään tänään Nokian lisäksi toinenkin palanen: intialaiset ystäväni kutsuivat Bollywood-leffassa heitettyjä polttopulloja tuttavallisesti Molotovin cocktaileiksi, vailla aavistustakaan siitä, mistä tämä nimitys on peräisin.
Mietiskelin tänään koulun ruokalassa jokin aika sitten ainakin Ranskassa vellonutta keskustelua uskonnollisten symbolien kieltämisestä kouluissa. En nyt millään muista, mikä oli perusteena tälle käytännölle, mutta ainakaan tästä näkökulmasta en keksi yhtään järkevää syytä sille, miksi esimerkiksi sikhimiehiltä pitäisi kieltää turbaanit tai musliminaisilta huivit. Kateus toisen uskontokunnan hienompien härpäkkeiden johdosta?
En ole ikinä ollut mikään uskonnollinen ihminen, mutta täällä tuntuu ihan hienolta seurata, miten turbaanit vilistävät koulun käytävillä ja urheilukentillä, melkein joka paikassa on oma hindujumalankuva valmiina suitsukkeilla ja kukkasilla miellytettäväksi, ja muovijeesuksiakin löytyy sieltä täältä. Kaikki nämä elävät sulassa sovussa keskenään, ja toisten uskontoja kunnioitetaan. Jos (ja usein kun) jotain kärhämää ihmisten välillä on, on se enemmän maallisista tekijöistä johtuvaa. Esimerkkinä toimii kuulemma vähintään kerran vuodessa toistuvat MIT-KMC -turnajaiset.
On tavallaan harmi, että tässä maassa itsellä ei ole mitään tarttumapintaa tähän uskontojen kirjoon. Lause "kuulun siihen ja siihen uskontokuntaan" toisi epäilemättä askeleen lähemmäs paikallista kulttuuria, ja toisi yhden helpon puheenaiheen lisää intialaisten kanssa.
Suomalaisesta kulttuurista löytyi sentään tänään Nokian lisäksi toinenkin palanen: intialaiset ystäväni kutsuivat Bollywood-leffassa heitettyjä polttopulloja tuttavallisesti Molotovin cocktaileiksi, vailla aavistustakaan siitä, mistä tämä nimitys on peräisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
