Sunnuntairealismia

Olin sunnuntaina Mangaloressa katsomassa leffaa. Harvemmin on tullut lähdettyä bussilla kahden tunnin päähän päästäkseen elokuviin; jopa Ivalossa oli salonkikelpoinen teatteri, johon pätkät tosin tulivat muutaman kuukauden viiveellä. Joka tapauksessa Manipalin leffateatterit näyttävät vain piraattipätkiä, joita voi yhtä hyvin katsella omalta - siis kaverin - koneelta, joten vajaan miljoonan asukkaan Mangalore on lähin paikka päästä oikeaan tunnelmaan.

Ostin matkalle luettavaksi Times of Indian sunnuntainumeron, josta löytyikin varsin kiintoisia artikkeleita. Ensinnä huomio kiinnittyi etusivuun: olin aivan hetkeä aiemmin lukenut netistä "tuoreimmat uutiset", mutta silti paperinen lehti onnistui olemaan sähköistä mediaa edellä läväyttäen nenäni eteen lööpin edellisillan pommi-iskuista. Yli 40 kuolonuhria on aika paljon täälläkin, joten uutinen pysäytti hetkeksi. Toki esimerkiksi saman etusivun mukaan yksin elokuun aikana Vidarhan alueella (joka on ilmeisesti osavaltiota pienempi yksikkö) 65 maanviljelijää oli tehnyt itsemurhan liian kovien talouspaineiden alla, joten kysymys "paljoudesta" palautuu terrori-iskun shokkiefektiin.

Hyderabad on onneksi sen verran kaukana, että ihan viikonlopussa sinne ja takaisin ei järkevästi ehdi. Bangalore kohteena olisi tuntunut jo huomattavasti läheisemmältä. Joka tapauksessa iskut palauttivat hetkeksi mieleen sen, miten hauras tämä maa tavallaan on. Terroristiksi aikovat eivät sitten lue tätä, mutta turvatarkastukset tähän asti ovat tuntuneet lähes vitsiltä; taskut kyllä tunnustellaan läpi, mutta lentokoneeseenkaan mennessä ei tarvitse näyttää, mitä siellä on. Reppujen tarkistus ulottuu usein vain pariin päällimmäiseen tavaraan.

Pitää toivoa, että tässä suhteessa pystytään skarppaamaan menemättä jenkkityyliin äärimmäisyyksiin. Ja että militantit eivät jaksaisi kiusata pidempään maata, joka juuri nyt on länsimaisen teollisuuden mielenkiinnon kohteena suuremmassa laajuudessa kuin koskaan. Maan epävakauden kasvu olisi varmasti isku ulkomaisille investoinneille, tuoden ikävän kivikon sen aallon tielle, jolla tämän maan edelläkävijät (myös opiskelijat) ratsastavat.

Tietysti vakautta voi nakertaa myös sisältäpäin. Edellämainitut viljelijöiden itsemurhat ovat osa sitä vastakkainasettelua, johon talouskasvu yhdessä kovin eriarvoisen yhteiskunnan kanssa ovat johtaneet; myös Hesari otti tämän esille maan 60-vuotisjuhlien yhteydessä (linkki artikkeliin). Kuolleiden lukumääriä vertaamalla voisi jopa väittää, että sisäiset ristiriidat pesevät terroristit turvallisuusuhkana selvästi.

Jopa tapahtumien läheisyydessä naksaliitit, hallituksen vastaiset sissiryhmittymät, ovat niskan päällä: noin kuukausi sitten Karnatakan lehdet raportoivat Agumben viidakossa tapahtuneesta yhteydenotosta, joka päättyi kourallisen sissejä surmaamiseen. Agumbeen on täältä noin 1,5 tunnin matka, ja se on Manipalista katsottuna ykköskohde, jos haluaa kokea viidakon.

Kun äksöniä on ympärillä näinkin paljon, korostuu vielä entisestään jokin aika sitten keksimäni nyrkkisääntö leffojen katselulle: miksi mennä elokuviin katsomaan realismia, kun voi sen sijaan kokea jotain todellisen maailman ulkopuolelta? Päätimmekin amerikkalaisen ja libanonilaisen ystäväni kanssa nähdä Le Ratatouillen muiden suunnatessa Rush Hour 3:een. Piirretty kertoi rotasta, joka oppi pitämään ruoanlaitosta - mainio pätkä, suosittelen lämpimästi!