Meno sinne missä pippuri kasvaa

Lienee pitkasta aikaa semmoisen perinteisemman matkablogikirjoituksen aika, sen verta vinkea reissu on taas takana. Alkuperaiset suunnitelmat joutivat romukoppaan jo ensimmaisella rautatieasemalla, ja myos loppureissu oli enemman tai vahemman spontaania suihkimista. Matkareitti Mangalore-Kochi-Munnar-Madurai- Kanniyakumari-Kollam-Alepuzhi-Kochi-Mangalore tuli kierrettya aikamoista vauhtia, eika missaan paikassa ehtinyt lojua kokonaista vuorokautta. Mika on sinansa harmi; voisin palata mihin tahansa reitin varrelle uudestaan.

Yojuna vei ensin Kochiin, jonne saavuimme neljan aikaan aamuyosta. Pikaisen pohdinnan jalkeen paatimme ottaa ensimmaisen bussin Munnarin teeplantaaseille, ja kaksi tuntia meni bussiasemalla iloisesti chain ja parotan merkeissa.

Munnar oli Intiassa taysin ennennakematon paikka, ja tarjosi tahan asti parhaat maisemat. Teeviljelmia riitti silmankantamattomiin, ja Top Station -nimisesta minikeskuksesta avautui huikea nakoala vuoristoon ja sen itapuolella oleville tasangoille Tamil Nadun osavaltioon.

Ja loytyihan niita iilimatojakin viimein teepensaiden keskelta; noin minuutissa keskimaarin puolenkymmenta kaveria yritti tarrata saareen kiinni. Pitkista housuista oli kerrankin iloa. Toiasalta vajaan parin kilometrin korkeudessa myos kylma ilma piti huolen siita, etta vaatteita ei turhaan tarvinnut vahentaa. En ollutkaan kahteen kuukauteen ollut alle 15 asteen lampotilassa.

Tietysti ennen lahtoa piti pysahtya tuhlaamaan kymmenisen euroa tee- ja mausteputiikkiin. Minulla on sellainen fiilis, etta nuo ostokset ovat yksi parhaita taalla tekemiani.

Pieni tahra loistavaan matkakokemukseen tuli kameran rikkouduttua - uskoen vakaasti, etta vakuutus kattaa taman matkavahingon paatin hankkia uuden heti seuraavan tilaisuuden tullen.

Munnarista jatkoimme taksilla vuoriston lapi Maduraihin. Maisemat olivat ilta-auringon valossa upeat, ja tasangon kylat ja kaupungit nayttivat vuorilta laskeutuessa kuin pienoismalleilta. Saapuminen Tamil Naduun tuntui kuitenkin ennenkaikkea silta, kuin olisi tullut vieraaseen maahan: tienvarsikyltit ja kauppojen nimet vaihtuivat tamilinkielisiksi, ja lampotilaero vuorten ja tasamaan valilla oli lahes parikymmenta astetta.

Madurai tuntui todella "etelan kaupungilta" - juuri sellaiselta, jonka ahtailla kaduilla laihat kissat etsivat jatteista lounastansa, SMG:ta mukaillen. Halvan hotellin katolta avautui hieno nakoala kaupungin ylle, jonka siluettia dominoivat jattilaismaisen temppelin tornit. Monsuuni ei taalla kuulemma juuri vaikuta, joten ensimmaista kertaa kesakuun jalkeen saimme kokea todellisen helteen.

Aikaa taman aarresaaren koluamiseen ei kuitenkaan juuri ollut, joten mina kavin hakemassa uuden kameran, muut hoitivat junaliput, ja jatkoimme matkaa jo saapumista seuraavana iltapaivana, suuntana edelleen etela.

Saavuimme samana iltana Kanniyakumariin, Intian etelaisimpaan karkeen. Siita huolimatta, etten ollut nukkunut yhtaan yota matkan aikana kunnolla, paatin herata viiden tunnin paasta katsomaan auringonnousua. Nakyma olikin jalleen melko odottamaton: puoli kuudelta tuhannet ihmiset parveilivat rannalla ja paikallisessa temppelissa, ottivat valokuvia, kylpivat meressa, kerjasivat tai rukoilivat kuin transsissa.

Saa oli hitusen pilvinen, mutta kuitenkin sen verran vahan, etta voi sanoa nahneensa auringonnousun. Parin tunnin nokosten jalkeen oli hyva jatkaa monumenttien ja nahtavyyksien kahlaamista lapi. Tuohon Arabianmeren, Bengalinlahden ja Intian valtameren kohtaamispaikkaan mahtui yllattavan paljon nakemista, ja tietysti pakollinen poseeraus Intian etelaisimmassa kohdassa, 7 astetta paivantasaajalta pohjoiseen.

Matka jatkui edelleen illansuussa takaisin kohti Keralaa ja Kollamin kaupunkia. Lieko Keralan kommunistihallinnon ansiota, mutta tiet olivat siella uskomattoman hyvassa kunnossa. Taksin vauhti nousi jopa kahdeksaankymppiin, ja upouudet kyltit tien vierustalla opastivat eteenpain. Karnatakan kuoppaisiin mutapolkuihin verrattuna tama oli tiematkailijan paratiisi.

Kollamin torakkahotelli oli riesanamme onneksi vain yhden yon, kun jatkoimme heti aamusta matkaa veneella Keralan kuuluisaa vesistoa pitkin. Kerala Backwaters on kasite jo itsessaan, eika matkatessa jaanyt epaselvaksi miksi. Ohitse lipuvat trooppiset metsikot ja veden yli suhahtelevat kuningaskalastajat tai korkeammalla kaartelevat kotkat tekivat venematkasta ikimuistoisen.

Kahdeksan tunnin jalkeen saavuimme Alepuzhiin, josta jatkoimme suoraan bussilla Kochiin, tarkoituksenamme viettaa siella seuraava paiva. Oikean hotellin loytaminen osoittautui kuitenkin hiukan hankalaksi, ja lopulta joukko vasynaita matkaajia rautatieasemalla paatti ottaa yojunan takaisin Mangaloreen. Olisin kylla itse halunnut tutustua Kochiin, mutta koska 13 tunnin etaisyys Manipalista on sen verran vahan, totesin, etta voin palata sinne mina tahansa viikonloppuna.

Yojunasta oli tulla painajainen paikkalippujen loputtua (mika ei ollut yllatys, kun yleensa liput kannattaa varata kuukautta etukateen). Suoraan makuuvaunuun hyppaaminen tuotti kuitenkin kaivatun lopputuloksen: taydesta junasta loytyi tyhja vuodeosasto, ja 500 rupian lisamaksulla tuskainen yo ilman nukkumista paivittyi parhaiksi youniksi koko matkan aikana. Olin hiukan yllattynyt siita, etta rahat eivat edes jaaneet konduktöörin taskuun (olimme toki varautuneet lahjontaankin parempien paikkojen toivossa).

Mangaloressa meita tervehti aurinko, silla voimalla ensimmaista kertaa sitten monsuunin alkamisen. Oli aika hienoa palata takaisin "kotiin" viiden matkavuorokauden jalkeen. Kun harjoittelun loputtua matkailee enemman, pitaa todennakoisesti varata hiukan aikaa myos lepaamiselle...

Takaisin arkeen

Eilen oli Intian 60. itsenaisyyspaiva, mika ei valitettavasti kovinkaan paljoa nakynyt katukuvassa. Kaverini tosin paasi todistamaan opiskelijoiden noin puolitoista tuntia kestanytta elamointia vuorokauden vaihduttua keskiyolla. Lahimmat pippalot olivat kuulemma Mumbaissa - tata pienemmissa kaupungeissa oli aika turha haaveilla paraateista.

Ensi viikonlopun voisin viettaa taas Manipalissa, ehka jopa toita tehden. Aurinkokin on loytanyt jalleen tiensa tanne, ja kelit antavat merkkeja monsuunin rauhoittumisesta.