Olin eilen ensimmaista kertaa oikeilla intialaisilla synttareilla. Oli hauskaa, mutta olen myos iloinen, etta oma syntymapaiva sijoittuu taalta lahdon jalkeiseen aikaan.
Jokaisella yliopistolla on ilmeisesti hieman erilaiset tavat juhlistaa vuosien tayttymista; taalla Manipalissa se hoidetaan potkimalla ja pieksemalla synttarisankari kirjaimellisesti mustelmille. Jokainen juhlija vuorollaan saa potkaista/lyoda/hockeymailalla/kaulimella/avokammenella enemman tai vahemman vastaan rimpuilevaa kaveriaan takamukselle ja reisille. Kasittelyn jalkeen iloinen isanta ei yleensa pysty istumaan, ja joillakin on kuulemma mennyt parikin paivaa etta uni on tullut sykkyralle potkittujen lihasten kanssa sangyssa pyoriessa.
Riemuun kuului toki myos muunlainen synttarisankarin noyryyttaminen, mm. pakottamalla hanet tanssimaan intialaisen musiikin tahtiin.
Parin tunnin mopottamisen jalkeen juhlat tiivistyivat yhteiseksi tanssiksi ja hulinaksi, joka muistutti jo hieman enemman Suomesta tuttua meininkia. (Janna sinansa - meillapain kai yleensa aloitetaan hyvassa hengessa, ja paadytaan tappelun puolelle vasta pikkutunneilla grillijonossa.)
Juhlimisen vienosta rajuudesta huolimatta pitaa sanoa, etta noin hauskaa ei ole ollut aikoihin. Touhu kieltamatta kuulostaa pikkupoikien puuhastelulta, mita se varmasti onkin: jo aiemmin tuli todettua, etta suomalaiset ovat keskimaarin varttuneemman oloisia ja ehka jollain tavalla skeptisempia kaikkea kohtaan. Aarimmilleen viety coolius jattaa kuitenkin varjoonsa sen tosiseikan, etta joskus on vaan ihan pirun hauskaa heittaa rennompi vaihde paalle ja olla välittämättä, mita "sivistyneet piirit" touhusta valittaisivat. Vastaavanlainen fiilisten mukaan heittaytyminen lienee Pohjolassa mahdollista vain urheilukentilla.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
2 kommenttia:
Oli varsin mielenkiintoista lukea noista biletavoista. Varmasti juhlissa on erittäin hauskaa - en tosin haluaisi itsekään olla synttärisankari. Selvisikö sinulle missään vaiheessa tarinan taustaa, eli miksi ihmeessä sankari pitää piestä mustelmille.
Tuosta suomalaisesta jäykkyydestä: Lauri on kyllä varsin oikeassa siinä, että suomalaisten juhlintakulttuuri taitaa olla maailman mittakaavassakin aika jäykkää ja varauksellista. Toisaalta suomalaiset usein ovat joko hiljaa tai helvetillinen rähinäkänni päällä (tosin kulttuuri Helsingissä on aavistuksen muuttunut kansainvälisemmäksi jos vertaa esim. Sisä-Suomeen). Kesän aikana itärajan takana Pietarissa puolestaan sai todeta, että venäläiset ovat varsin avoimia ja heittäytyvät tunteella mukaan tilanteisiin - tosin riitit olivat lähinnä positiivisia, juhlasankareille tuotiin lahjoja ja heille skoolattiin. Mahdolliset mustelmat tulivat omasta kompuroinnista.:) Heillä on runsaasti anekdootteja suomalaisten juomatavoista ja kansanluonteesta. Perusesimerkki: "Mikä puhuu harvaan ja juo tiuhaan?" Toinen piirre, joka on suomalaisilta puuttuu, on tietty spontaanius - aamulla ei tiedä mihin illalla päätyy.
Taustoja kummallisille tavoille ei kyllä tullut kysyttyä; pitää panna muistiin, että kysäisen kun seuraavan kerran kavereita näen. (Tuollaisia kysyttäviä kyssäreitä on itse asiassa varastossa aika paljon, aina nuorten parinmuodostuksesta lähtien.) Raportoin sitten kun tiedän :)
Ihan hyvää kuvausta suomalaisesta meiningistä. Toisaalta kriittisyydessä on helppo mennä siihen, että mikään suomalaiseksi identifioitava ei miellytä, ja sitten ollaan niin maailmanmiestä että ;) Itse ainakin pidän ajoittain siitä omasta tilasta, joka Suomessa ihmisille annetaan. Toiseen ääripäähän ei tietystikään mennä tarvitse muutosta hakiessa.
Spontaaniudesta olen hieman eri mieltä. Voi tietysti riippua ihan kaveriporukasta, mutta itse olen päätynyt mitä odottamattomimpiin tilanteisiin ja paikkoihin satunnaisilla bilereissuilla. Täysin spontaani aloittaminen on tietysti se paras juttu ;) Itse asiassa tuota meininkiä on hiukan ikävä - juuri täällä kaikki tuntuu olevan kovin suunnitelmallista ja kaavan mukaista.
Lähetä kommentti