Sunnuntairealismia

Olin sunnuntaina Mangaloressa katsomassa leffaa. Harvemmin on tullut lähdettyä bussilla kahden tunnin päähän päästäkseen elokuviin; jopa Ivalossa oli salonkikelpoinen teatteri, johon pätkät tosin tulivat muutaman kuukauden viiveellä. Joka tapauksessa Manipalin leffateatterit näyttävät vain piraattipätkiä, joita voi yhtä hyvin katsella omalta - siis kaverin - koneelta, joten vajaan miljoonan asukkaan Mangalore on lähin paikka päästä oikeaan tunnelmaan.

Ostin matkalle luettavaksi Times of Indian sunnuntainumeron, josta löytyikin varsin kiintoisia artikkeleita. Ensinnä huomio kiinnittyi etusivuun: olin aivan hetkeä aiemmin lukenut netistä "tuoreimmat uutiset", mutta silti paperinen lehti onnistui olemaan sähköistä mediaa edellä läväyttäen nenäni eteen lööpin edellisillan pommi-iskuista. Yli 40 kuolonuhria on aika paljon täälläkin, joten uutinen pysäytti hetkeksi. Toki esimerkiksi saman etusivun mukaan yksin elokuun aikana Vidarhan alueella (joka on ilmeisesti osavaltiota pienempi yksikkö) 65 maanviljelijää oli tehnyt itsemurhan liian kovien talouspaineiden alla, joten kysymys "paljoudesta" palautuu terrori-iskun shokkiefektiin.

Hyderabad on onneksi sen verran kaukana, että ihan viikonlopussa sinne ja takaisin ei järkevästi ehdi. Bangalore kohteena olisi tuntunut jo huomattavasti läheisemmältä. Joka tapauksessa iskut palauttivat hetkeksi mieleen sen, miten hauras tämä maa tavallaan on. Terroristiksi aikovat eivät sitten lue tätä, mutta turvatarkastukset tähän asti ovat tuntuneet lähes vitsiltä; taskut kyllä tunnustellaan läpi, mutta lentokoneeseenkaan mennessä ei tarvitse näyttää, mitä siellä on. Reppujen tarkistus ulottuu usein vain pariin päällimmäiseen tavaraan.

Pitää toivoa, että tässä suhteessa pystytään skarppaamaan menemättä jenkkityyliin äärimmäisyyksiin. Ja että militantit eivät jaksaisi kiusata pidempään maata, joka juuri nyt on länsimaisen teollisuuden mielenkiinnon kohteena suuremmassa laajuudessa kuin koskaan. Maan epävakauden kasvu olisi varmasti isku ulkomaisille investoinneille, tuoden ikävän kivikon sen aallon tielle, jolla tämän maan edelläkävijät (myös opiskelijat) ratsastavat.

Tietysti vakautta voi nakertaa myös sisältäpäin. Edellämainitut viljelijöiden itsemurhat ovat osa sitä vastakkainasettelua, johon talouskasvu yhdessä kovin eriarvoisen yhteiskunnan kanssa ovat johtaneet; myös Hesari otti tämän esille maan 60-vuotisjuhlien yhteydessä (linkki artikkeliin). Kuolleiden lukumääriä vertaamalla voisi jopa väittää, että sisäiset ristiriidat pesevät terroristit turvallisuusuhkana selvästi.

Jopa tapahtumien läheisyydessä naksaliitit, hallituksen vastaiset sissiryhmittymät, ovat niskan päällä: noin kuukausi sitten Karnatakan lehdet raportoivat Agumben viidakossa tapahtuneesta yhteydenotosta, joka päättyi kourallisen sissejä surmaamiseen. Agumbeen on täältä noin 1,5 tunnin matka, ja se on Manipalista katsottuna ykköskohde, jos haluaa kokea viidakon.

Kun äksöniä on ympärillä näinkin paljon, korostuu vielä entisestään jokin aika sitten keksimäni nyrkkisääntö leffojen katselulle: miksi mennä elokuviin katsomaan realismia, kun voi sen sijaan kokea jotain todellisen maailman ulkopuolelta? Päätimmekin amerikkalaisen ja libanonilaisen ystäväni kanssa nähdä Le Ratatouillen muiden suunnatessa Rush Hour 3:een. Piirretty kertoi rotasta, joka oppi pitämään ruoanlaitosta - mainio pätkä, suosittelen lämpimästi!

Etelän pidot

Olin eilen ensimmaista kertaa oikeilla intialaisilla synttareilla. Oli hauskaa, mutta olen myos iloinen, etta oma syntymapaiva sijoittuu taalta lahdon jalkeiseen aikaan.

Jokaisella yliopistolla on ilmeisesti hieman erilaiset tavat juhlistaa vuosien tayttymista; taalla Manipalissa se hoidetaan potkimalla ja pieksemalla synttarisankari kirjaimellisesti mustelmille. Jokainen juhlija vuorollaan saa potkaista/lyoda/hockeymailalla/kaulimella/avokammenella enemman tai vahemman vastaan rimpuilevaa kaveriaan takamukselle ja reisille. Kasittelyn jalkeen iloinen isanta ei yleensa pysty istumaan, ja joillakin on kuulemma mennyt parikin paivaa etta uni on tullut sykkyralle potkittujen lihasten kanssa sangyssa pyoriessa.

Riemuun kuului toki myos muunlainen synttarisankarin noyryyttaminen, mm. pakottamalla hanet tanssimaan intialaisen musiikin tahtiin.

Parin tunnin mopottamisen jalkeen juhlat tiivistyivat yhteiseksi tanssiksi ja hulinaksi, joka muistutti jo hieman enemman Suomesta tuttua meininkia. (Janna sinansa - meillapain kai yleensa aloitetaan hyvassa hengessa, ja paadytaan tappelun puolelle vasta pikkutunneilla grillijonossa.)

Juhlimisen vienosta rajuudesta huolimatta pitaa sanoa, etta noin hauskaa ei ole ollut aikoihin. Touhu kieltamatta kuulostaa pikkupoikien puuhastelulta, mita se varmasti onkin: jo aiemmin tuli todettua, etta suomalaiset ovat keskimaarin varttuneemman oloisia ja ehka jollain tavalla skeptisempia kaikkea kohtaan. Aarimmilleen viety coolius jattaa kuitenkin varjoonsa sen tosiseikan, etta joskus on vaan ihan pirun hauskaa heittaa rennompi vaihde paalle ja olla välittämättä, mita "sivistyneet piirit" touhusta valittaisivat. Vastaavanlainen fiilisten mukaan heittaytyminen lienee Pohjolassa mahdollista vain urheilukentilla.

Iloinen perhetapahtuma

Olin eilen Udupissa, ja satuin ystavani mukana matkapuhelinten huoltoliikkeeseen. Sen lisaksi, miten suosittu brandi Nokia taalla on (oikeasti, on aika siistia sanoa olevansa Suomesta) silmiin pisti toinenkin asia. Liikkeen tiskilla istui pariskunta kuunnellen, kuinka myyja soitti heille tietokoneelta lyhyita musiikkipatkia. Hetken ihmettelyn jalkeen selvisi, etta noin kolmekymppiset mies ja nainen olivat yhdessa valitsemassa kannykkaansa soittoaanta! Myyja vaihtoi soimaan biisin toisensa jalkeen, ja nainen ilmaisi vienoin elein, mika hanta miellytti ja mika ei.

Palveluorientoituneisuus on nahtavasti iskostunut niin pitkalle tahan kulttuuriin, etta edes soittoaanta ei aina tilata itse, vaan sen sijaan marssitaan ostamaan vastaava palvelu alan liikkeesta. Nakemalleni pariskunnalle tapahtuma oli ilmeisen tarkea, sen verran hartaasti he kayttivat puoli tuntia oikean melodian valintaan. En ihmettelisi, vaikka perheen ykkospuhelimelle haettaisiin siunaus paikallisesta temppelista...

Opiskelijoiden saavuttua Manipaliin edes ulkopuoliset palvelut eivat talla hetkella tarjoa riittavasti kapasiteettia Internetin kayttoon. Koulun ainoa siihen soveltuva mikroluokka on koko ajan varattu joko opetuskayttoon tai surffailuun, ja myos 20 rupiaa tunnilta laskuttavat nettikahvilat ovat jatkuvasti tupaten taynna.

Tyopaikallani, saatotekniikan laboratorion mikroluokassa, verkko sentaan on kaytossa, mutta luokka perhana on paikalliseen tapaan avoinna vain noin klo 9:00-12:30 ja 14:00-16:30; jos tyoajalla haluaisi pöräyttää Matlabista edes jotain irti, ei netissa pyorimiseen juuri jaa aikaa.

Pitanee kai alkaa kirjoitella lapparilla kotona, ja tuoda sahkopostit ja blogikirjoitukset USB-tikulla mukanaan toihin. Niin kai sita johonkin maailman aikaan koodattiinkin.

Meno sinne missä pippuri kasvaa

Lienee pitkasta aikaa semmoisen perinteisemman matkablogikirjoituksen aika, sen verta vinkea reissu on taas takana. Alkuperaiset suunnitelmat joutivat romukoppaan jo ensimmaisella rautatieasemalla, ja myos loppureissu oli enemman tai vahemman spontaania suihkimista. Matkareitti Mangalore-Kochi-Munnar-Madurai- Kanniyakumari-Kollam-Alepuzhi-Kochi-Mangalore tuli kierrettya aikamoista vauhtia, eika missaan paikassa ehtinyt lojua kokonaista vuorokautta. Mika on sinansa harmi; voisin palata mihin tahansa reitin varrelle uudestaan.

Yojuna vei ensin Kochiin, jonne saavuimme neljan aikaan aamuyosta. Pikaisen pohdinnan jalkeen paatimme ottaa ensimmaisen bussin Munnarin teeplantaaseille, ja kaksi tuntia meni bussiasemalla iloisesti chain ja parotan merkeissa.

Munnar oli Intiassa taysin ennennakematon paikka, ja tarjosi tahan asti parhaat maisemat. Teeviljelmia riitti silmankantamattomiin, ja Top Station -nimisesta minikeskuksesta avautui huikea nakoala vuoristoon ja sen itapuolella oleville tasangoille Tamil Nadun osavaltioon.

Ja loytyihan niita iilimatojakin viimein teepensaiden keskelta; noin minuutissa keskimaarin puolenkymmenta kaveria yritti tarrata saareen kiinni. Pitkista housuista oli kerrankin iloa. Toiasalta vajaan parin kilometrin korkeudessa myos kylma ilma piti huolen siita, etta vaatteita ei turhaan tarvinnut vahentaa. En ollutkaan kahteen kuukauteen ollut alle 15 asteen lampotilassa.

Tietysti ennen lahtoa piti pysahtya tuhlaamaan kymmenisen euroa tee- ja mausteputiikkiin. Minulla on sellainen fiilis, etta nuo ostokset ovat yksi parhaita taalla tekemiani.

Pieni tahra loistavaan matkakokemukseen tuli kameran rikkouduttua - uskoen vakaasti, etta vakuutus kattaa taman matkavahingon paatin hankkia uuden heti seuraavan tilaisuuden tullen.

Munnarista jatkoimme taksilla vuoriston lapi Maduraihin. Maisemat olivat ilta-auringon valossa upeat, ja tasangon kylat ja kaupungit nayttivat vuorilta laskeutuessa kuin pienoismalleilta. Saapuminen Tamil Naduun tuntui kuitenkin ennenkaikkea silta, kuin olisi tullut vieraaseen maahan: tienvarsikyltit ja kauppojen nimet vaihtuivat tamilinkielisiksi, ja lampotilaero vuorten ja tasamaan valilla oli lahes parikymmenta astetta.

Madurai tuntui todella "etelan kaupungilta" - juuri sellaiselta, jonka ahtailla kaduilla laihat kissat etsivat jatteista lounastansa, SMG:ta mukaillen. Halvan hotellin katolta avautui hieno nakoala kaupungin ylle, jonka siluettia dominoivat jattilaismaisen temppelin tornit. Monsuuni ei taalla kuulemma juuri vaikuta, joten ensimmaista kertaa kesakuun jalkeen saimme kokea todellisen helteen.

Aikaa taman aarresaaren koluamiseen ei kuitenkaan juuri ollut, joten mina kavin hakemassa uuden kameran, muut hoitivat junaliput, ja jatkoimme matkaa jo saapumista seuraavana iltapaivana, suuntana edelleen etela.

Saavuimme samana iltana Kanniyakumariin, Intian etelaisimpaan karkeen. Siita huolimatta, etten ollut nukkunut yhtaan yota matkan aikana kunnolla, paatin herata viiden tunnin paasta katsomaan auringonnousua. Nakyma olikin jalleen melko odottamaton: puoli kuudelta tuhannet ihmiset parveilivat rannalla ja paikallisessa temppelissa, ottivat valokuvia, kylpivat meressa, kerjasivat tai rukoilivat kuin transsissa.

Saa oli hitusen pilvinen, mutta kuitenkin sen verran vahan, etta voi sanoa nahneensa auringonnousun. Parin tunnin nokosten jalkeen oli hyva jatkaa monumenttien ja nahtavyyksien kahlaamista lapi. Tuohon Arabianmeren, Bengalinlahden ja Intian valtameren kohtaamispaikkaan mahtui yllattavan paljon nakemista, ja tietysti pakollinen poseeraus Intian etelaisimmassa kohdassa, 7 astetta paivantasaajalta pohjoiseen.

Matka jatkui edelleen illansuussa takaisin kohti Keralaa ja Kollamin kaupunkia. Lieko Keralan kommunistihallinnon ansiota, mutta tiet olivat siella uskomattoman hyvassa kunnossa. Taksin vauhti nousi jopa kahdeksaankymppiin, ja upouudet kyltit tien vierustalla opastivat eteenpain. Karnatakan kuoppaisiin mutapolkuihin verrattuna tama oli tiematkailijan paratiisi.

Kollamin torakkahotelli oli riesanamme onneksi vain yhden yon, kun jatkoimme heti aamusta matkaa veneella Keralan kuuluisaa vesistoa pitkin. Kerala Backwaters on kasite jo itsessaan, eika matkatessa jaanyt epaselvaksi miksi. Ohitse lipuvat trooppiset metsikot ja veden yli suhahtelevat kuningaskalastajat tai korkeammalla kaartelevat kotkat tekivat venematkasta ikimuistoisen.

Kahdeksan tunnin jalkeen saavuimme Alepuzhiin, josta jatkoimme suoraan bussilla Kochiin, tarkoituksenamme viettaa siella seuraava paiva. Oikean hotellin loytaminen osoittautui kuitenkin hiukan hankalaksi, ja lopulta joukko vasynaita matkaajia rautatieasemalla paatti ottaa yojunan takaisin Mangaloreen. Olisin kylla itse halunnut tutustua Kochiin, mutta koska 13 tunnin etaisyys Manipalista on sen verran vahan, totesin, etta voin palata sinne mina tahansa viikonloppuna.

Yojunasta oli tulla painajainen paikkalippujen loputtua (mika ei ollut yllatys, kun yleensa liput kannattaa varata kuukautta etukateen). Suoraan makuuvaunuun hyppaaminen tuotti kuitenkin kaivatun lopputuloksen: taydesta junasta loytyi tyhja vuodeosasto, ja 500 rupian lisamaksulla tuskainen yo ilman nukkumista paivittyi parhaiksi youniksi koko matkan aikana. Olin hiukan yllattynyt siita, etta rahat eivat edes jaaneet konduktöörin taskuun (olimme toki varautuneet lahjontaankin parempien paikkojen toivossa).

Mangaloressa meita tervehti aurinko, silla voimalla ensimmaista kertaa sitten monsuunin alkamisen. Oli aika hienoa palata takaisin "kotiin" viiden matkavuorokauden jalkeen. Kun harjoittelun loputtua matkailee enemman, pitaa todennakoisesti varata hiukan aikaa myos lepaamiselle...

Takaisin arkeen

Eilen oli Intian 60. itsenaisyyspaiva, mika ei valitettavasti kovinkaan paljoa nakynyt katukuvassa. Kaverini tosin paasi todistamaan opiskelijoiden noin puolitoista tuntia kestanytta elamointia vuorokauden vaihduttua keskiyolla. Lahimmat pippalot olivat kuulemma Mumbaissa - tata pienemmissa kaupungeissa oli aika turha haaveilla paraateista.

Ensi viikonlopun voisin viettaa taas Manipalissa, ehka jopa toita tehden. Aurinkokin on loytanyt jalleen tiensa tanne, ja kelit antavat merkkeja monsuunin rauhoittumisesta.

Talo palmujen katveessa

Muutimme jälleen tiistaina, toivottavasti nyt viimeistä kertaa. Loppusijoituspaikka on itse asiassa hiukan hienompi kuin mitä olisin osannut kuvitella: talossa asuu neljä henkeä, ja makuuhuoneiden lisäksi on yksi työhuone ja jännä "patiohuone", jossa voi vaikka istuskella sateisia monsuunikauden iltoja suitsukkeita poltellen. Vessa on länsimaisten standardien mukainen, tosin lämmin vesi jää edelleen haaveeksi. Ehdottomana plussana pitää mainita oma kookospalmu.

Turvatoimet tämän talon suhteen ovat melko tiukat, kuten koko hostellissakin. Allaolevista kuvista voi laskea sen piikkilangan ja lasinsirujen määrän, joka tarvitaan pitämään tekniikan ylioppilaat kurissa ja herran nuhteessa.







Karu ulkokuori kätkee kuitenkin sisäänsä oikein kotoisan asumuksen.



Hostellin turvallisuudesta huolehtii mekaanisten esteiden lisäksi kourallinen vartijoita. Pelisäännöt ovat intialaisille melko tiukat; esimerkiksi kotiintuloaika on kymmeneltä, eikä illallistakaan saisi syödä muualla kuin hostellin messissä. Ulkomaalaisten suhteen näitä sääntöjä tunnutaan hiukan taivutettavan - ainakaan meille ei ole vielä tullut ongelmia ulkona myöhään riekkumisesta.

Periaatteena näyttäisikin olevan, että minkä tahansa muun suhteen sääntöjä voi rikkoa, mutta tyttöjä ei poikien hostellissa suvaita. En tiedä, pelkäävätkö tyttöbakteereja enemmän koulun johtajat vai opiskelijoiden vanhemmat, mutta joka tapauksessa tilanne on se, että vaihtarien yhteisiä illanviettoja muualla kuin ravintoloissa on käytännössä mahdotonta järjestää.

Niin tosiaan, viime viikolla saimme ensimmäiset naispuoliset vaihtarit, Portugalista, Italiasta ja Kolumbiasta. He näyttävät sopeutuneen ihan kivasti, ja ilmeisesti kolme lisää on tulossa parin viikon sisällä. Taidan pyörtää aiemmat puheeni Intian liiasta pelottavuudesta.

Huomenna olisi muuten luvassa ensimmäinen taival Intian rautateillä; kohteena on luonnonkaunis Keralan osavaltio Karnatakasta etelään, ja tarkoituksena on myös piipahtaa tämän maan eteläisimmässä kärjessä. Arvuuttelimme jo, näkeekö sieltä Sri Lankaan asti.

Alkua ja lopun alkua

Parisentuhatta nuorta on viime viikolla ottanut ensiaskeleensa menestyksen valtatiellä, ja Manipal on herännyt henkiin käytännössä yhdessä yössä. Uudet opiskelijat ja heidän vanhempansa täyttivät kampuksen muurahaisten lailla; nuoret eivät ilmeisesti ole aivan yhtä itsenäisiä kuin Suomessa, joten vanhemmat ovat todellakin saattamassa heitä ensimmäisten päivien ajan. Toinen syy heidän läsnäoloonsa on varmaankin myös se, että he haluavat varmistaa Intian korkeimmasta päästä oleville lukukausimaksuille hyvän vastineen.

Jos jotain tästä hässäkästä haluaisi siirtää Suomeen, niin sen vilpittömän ylpeyden, joka nuorilla on heidän aloittaessaan yliopiston. He tietävät sen olevan hyvä juttu, ja ovat aidosti motivoituneita myös hoitamaan homman kunnialla; äärimmäisyyksiin ei kunnianhimo näytä siitä huolimatta menevän.

Lauantainen reissu Udupiin herätti jälleen huomaamaan, miten paljon tästä paikasta pidänkään. Mainion Woodlands-ravintolan iltapalaksi tarjoamat "banaanisämpylät" olivat suussasulavan herkullisia, ja näin tuli taas löydettyä uusi iloinen tuttavuus etelä-intialaisesta keittiöstä. Jo ympärilleen katseleminen on täällä elämys; intialaisten naisten perinteiset vaatteet ovat todella tyylikkäitä ja juuri riittävän paljastavia, ja näyteikkunoiden ja mainostaulujen riemunkirjavuus saa silmät hetkeksi sekaisin. Voisin opetella kirjoittamaan kannadaa vain, koska se teksti näyttää niin pirun hyvältä. On hieman haikea tunnustaa, että oleskeluni täällä lähenee puoliväliä.

Valmiit nuoret valmiissa maailmassa

Eräs kiinalainen ajattelija on sanonut: "Mieluisan ja epämieluisan vastakkainasettelu - siinä ihmismielen suurin sairaus." Tämä sairaus vaikuttaa toistaiseksi olevan ainoa epidemia, joka meihin vaihtareihin on iskenyt.

Osa meistä tuntuu todellakin löytävän hupia vain pöytätenniksestä tai alkoholinkäytöstä, ja palaavan jokaiselta viikonloppureissulta valittaen intialaisten kaupunkien likaisuutta tai ihan kaiken sietämätöntä erilaisuutta.

Varmasti kaikesta maailmassa saa epämiellyttävää, jos sitä peilaa tuttuun ja turvalliseen, siihen, josta tietää ennen tätä hetkeä pitäneensä. Tähän peilaukseen käytettävät silmälasit, kutsukaamme niitä Valmiin Maailman silmälaseiksi, eivät jätä tilaa millekään uudelle; jos vastaan tuleva kokemus ei löydy Valmiista Maailmasta, ei se voi olla mieluisa. Näiden lasien läpi katsojat tekevätkin huomaamattaan kaikelle uudessa maassa kokemalleen pikaisen mieluisuustarkastelun, jonka läpäisevät vain tutut asiat - uimarannat, hampurilaiset, dvd-elokuvat jne. Ja kas, yhtäkkiä Intian eksotiikka muuttuu silkaksi tyhjyydeksi ja haluksi päästä takaisin sinne, missä Valmis Maailma on rakennettu.

Kuulostaa pelottavan esasaariselta, mutta sillä vaikuttaa todellakin olevan merkitystä, miten asioihin suhtautuu, ja minkälaisia termejä niiden kuvailuun käyttää. Jos it sucks on Intia-sanavaraston käytetyimpiä ilmaisuja, ei mieli takuuvarmasti ole kyvykäs riisumaan Valmiin Maailman laseja edes hetkeksi. Sen sijaan ne meistä, jotka pyrkivät löytämään asioista kauniimman puolen, näyttävät nauttivan olostaan silminnähden enemmän.

Tämän olotilan saavuttaa nähdäkseni juuri sillä, että jättää mieluisan ja epämieluisan vertaamisen hetkeksi sivuummalle - syntyvään tilaan täyttyy kuin huomaamatta uusi kokemus, ja jos (Esaa mukaillen) ylärekisterin sanavarasto on viritetty valmiiksi, tämä kokemus määrittyy kuvailun kautta mielenkiintoiseksi ja nautittavaksi. Sanoilla mieluisa ja epämieluisa ei enää ole merkitystä; kokemus oli, ja kaikki valta sen kuvailuun jälkeenpäin on itse kokijalla.

Ei toki puhettakaan, että itse pystyisin ottamaan asiat näin tyynesti. Kiinalaisen ajattelijan sanoissa lienee kuitenkin hyvä ohjenuora siihen, miten matkasta saa rakennettua itselleen enemmän näköaloja avartavan.