Muista aina liikenteessä

Vastoin yleista kasitysta Intian liikenne ei ole vasemmanpuoleinen; se kulkee silla puolella tieta, jolla pystyy kulkemaan. Matkakilometreja on jo ensimmaisen puolentoista kuukauden aikana kertynyt aika tavalla, ja matkanteon hitaudesta johtuen autossa vietettya aikaa sitakin enemman.

Liikennekulttuuri tietysti poikkeaa pohjoismaisesta muutenkin, kuin vain teiden huonon kunnon suhteen. Tutut liikennesaannot (1. pienempi vaistaa ja 2. turisti maksaa) ovat toki voimassa, ja varsinkin isompiin kaupunkeihin ripotelluista liikennevalistuskylteista huolimatta vauhti on turvallisuutta tarkeampi elementti. Bangaloren edistyksellisyyden huomasi muun muassa siita, etta moottoripyorailijat oikeasti kayttivat siella kyparaa. Tuo kaupunki on myos tahan asti ainoa paikka, jossa olen nahnyt kyparia myytavan; moottoripyoria sen sijaan on suhteessa muuhun liikenteeseen huomattavasti Suomea enemman.

Ajoneuvojen ehdottomasti tarkein elementti on aanitorvi, jolla viestitetaan muille tiellaliikkujille, missa oma menopeli kulkee. Tööttiä kaytetaan niin risteykseen tultaessa kuin ohitettaessakin, seka tietysti silloin, kun lukuisat jalankulkijat uhkaavat tukkia ajovaylan.

Variaatioita loytyy aanissa kuin kannykan soittoaanissa ikaan, ja joidenkin kaupunkibussien aanitorvi muistuttaakin lahinna tivolilaitetta. Silti parhaan aanielamyksen ovat tarjonneet henkiloautot, joihin on asennettu raskaista ajoneuvoista tuttu peruutusaani; kaikkein cooleimmat kuskit soittavat peruuttaessaan Lambadaa tai joululauluja(!).

Aanitorvien kakofoniasta ja liikenteen naennaisesta kaoottisuudesta huolimatta kuskit tuntuvat tietavan mita tekevat, ja homma pelaa lahes junan vessan lailla.
Onnettomuuksissa toki kuolee kymmeniatuhansia vuodessa, mutta miljardiin asukkaaseen nahden se on kuitenkin niin vahan, etta teillaliikkumisen riskin uskaltaa antaa Pohjolan miehen kannettavaksi.

Paikallisten luottamusta liikenteeseen lisaa varmaankin se, etta jokainen uusi (hindun ostama) auto viedaan temppeliin siunattavaksi, ja suojelevan jumalan nimi maalataan tuulilasiin tai vastaavaan paikkaan; erityisesti kuorma-autot ovat erittain koristeellisia. Tietysti asiaankuuluva Sri saa paikkansa myos auton kojelaudalta. Kun auto kerran on siunattu, niin mita enaa voi tapahtua!

Viime sunnuntaina paadyimme etukateissuunnitelmista huolimatta matkailemaan, ja kohteeksi valikoitui Jog Falls, Intian korkeimmat vesiputoukset viiden tunnin ajomatkan paassa Manipalista. Sympaattinen Himalaya Tourist -sotaratsu oli varsinainen loyto matkantekovalineeksi; Udupista kopattu pikkubussi kuskeineen kustansi koko paivalta vajaat 80 euroa.

Itse vesiputoukset olivat toki myos hieno kokemus. Liukkaat kiviset portaat johtivat kohti 250 metria korkean putouksen alapaata, ja tuhannet (erittain aanekkaat) intialaiset tekivat kapuamisesta vielakin jannemman suorituksen. Osa reitista piti kulkea pienten purojen halki polvia myoten kahlaten. Opaskirja pelotteli, etta iilimadot ovat tassa paikassa sateiden aikaan erittain yleisia, mutta emme silti paasseet sukimaan niita toistemme selista Viimeisen kesan tyyliin.

Tana iltana bussi suuntaa taas uuteen maaranpaahan, nimittain kohti Hampin rauniokaupunkia. Taman paivan Times of India listasi kaupungin Intian ihmeiden top 5:een, joten toivottavasti patikoimisesta jaa muutakin kuin rakkoja. Kolmessa paivassa pitaisi ainakin ehtia kierrella tarpeeksi ilman sen kummempaa suorittamista.

Monsuunikausi alkaa muuten pikkuhiljaa osoittaa laantumisen merkkeja: viikon sisaan on ollut useita "lampimia paivia", ja aurinkokin on jo pilkahdellut. Esimerkiksi tanaan on ollut mukavat (ainakin) 30 astetta lamminta, joten palelulle voi kohta heittaa hyvastit.