Ei aikaa jäähyväisille

Luen parhaillaan Ramayanaa, joka on täällä jonkinlaisen kansalliseepoksen asemassa; kirjassa prinssi Rama karkotetaan kotoaan, ja hän vaeltaa vaimonsa ja veljensä kanssa läpi Intian kaikenlaisiin seikkailuihin joutuen.

Tajusin vasta aivan hetki sitten, että nämä 3000 vuotta vanhassa runokokoelmassa kuvatut paikat todellakin ovat olemassa, ja nykypäivänäkin jatkuvan palvonnan kohteena. Missä Rama oli levännyt hetkisen tai ylittänyt joen, siellä on nykyisin temppeli, jossa tätä muinaista sankaria - jonka uskotaan olevan itse Vishnun inkarnaatio - palvotaan.

Onkin jossain määrin uskomatonta, että näin vanhojen perinteiden maassa voi olla jatkuvan muutoksen keskellä.

Olisi pitänyt aavistaa pahaa, kun asuttamaamme hostellia (7th block) maalattiin uusiksi, ja sinne asennettiin pikavauhtia langatonta verkkoa. Saimme viime tiistaina vahvistuksen jonkin aikaa kiertäneille huhuille, että 7th block muutetaan tyttöjen hostelliksi lukukauden alusta, ja muutto on edessä melko pian.

No, eilen päävahtimestari pani lisää tulta takamuksen alle, hoputtaen muuttamaan viimeistään tämän päivän kuluessa. Nyt sitten ollaan uudessa hostellissa (12th block), josta pääsemme viikon päästä loppusijoituspaikkaamme, pariin pieneen taloon aivan tämän hostellin vieressä.

Meitä pienestä pompottelusta kärsiviä on 11; loput vaihtarit oli joko jo aiemmin sijoitettu tänne 12:een blokkiin, tai he olivat itse valinneet tänne siirtymisen 3000 rupian kuukausivuokraa vastaan. Porkkanana täällä on nimittäin toimiva Internet, josta myös me muuttavat saamme viikon verran nauttia.

Tällainen byrokratian jäykkyys ja asioista tiedottamisen käsittämätön vaikeus on yksi huonoimmista puolista, joita tässä maassa olen kokenut. Sen ei pitäisi olla riippuvaista vain Manipalista: intialaisten sanojen mukaan tässä maassa kaikki vähänkään virallinen tapahtuu yhtä hankalasti.

Silti tuntuu, että MIT:ssa vasen käsi on erityisen tietämätön oikean tekemisistä; vaihtopaikkojen tarjoamiseen ulkkareille on aika huimat tavoitteet, ja meistä kyllä pidetään henkilökohtaisella tasolla oikein hyvää huolta. Halusipa oikein joku IsoHerra, jonka titteliä nyt en kuollaksenikaan muista, nähdä meidät varmistaakseen, että kaikki on hyvin. Sen sijaan hostellien ylläpito painii rutiiniylläpidon kanssa, yrittäen saada omat opiskelijat mahtumaan tiilikattojen alle. Tämänviikkoinen antaa lisäperusteluita sille, että me vaihtarit olisimme tässä pelissä hieman tiellä.

Mutta ilmaisesta ei pitäisi valittaa, vai pitäisikö? Toisaalta arvostan tätä kokemusta aivan älyttömän paljon, ja on hienoa, että sekä MIT että TKK ovat tukeneet tämän harjoittelun järjestämistä. Vaatimukset työn suhteen eivät myöskään ole kovin suuria, ja tilaa itsensä toteuttamiselle on monessa suhteessa. Moni varmasti maksaisi mahdollisuudesta nähdä tätä maata viiden kuukauden verran.

Tärkeintä kai on, että osaa kunakin hetkenä ilmaista omat fiilikset vaihdon järjestävälle taholle; ilman tuota taitoa mitään parannusta ei varmasti tapahdu, ja tämän ilmaisemisen voi takuulla tehdä myös siten, ettei valita vain valittamisen ilosta.

Ja on tässä muutossa kivojakin puolia: nyt, kun oma läppäri on kiinni verkossa, on käytössä niin paljon ääkkösiä kuin jaksaa kirjoittaa! Voin vaikka laittaa pari tähän varastoon odottamaan seuraavaa muuttoa: ääööäöäöäöäöääö. äö. Lisäksi saan vihdoin ladattua verkkoon kaikki tähän asti ottamani kuvat - otoksia matkan varrelta voi kuikuilla edelleen osoitteessa

http://www.flickr.com/photos/lootus/collections/72157600355542035/



Tarinalla on tasan yksi opetus: kun karkotuksen kotihostellista ottaa tyynesti kuin Rama ikään, niin ennen pitkää se sisäinen rauhakin löytyy. (Sitä ennen tosin kymmenpäinen demonijumala on ryöstänyt vaimosi Sri Lankaan, josta hänen pelastamisekseen tarvitaan Hanumanin johtama apina-armeija.) Kesän jatkoa täältä temppelien maasta!

Terveysviikonloppu, pienella repulla

Kampuksen koulukirjakaupan nayteikkunaan on ilmestynyt uusin Harry Potter. Ilmiolta ei siis voi valttya taallakaan; pitaisikohan joskus oikeasti lukea yksi noista opuksista?

Rauhan tyyssija

Viikonloppu Hampissa oli varsinainen health camp: ei lihaa eika alkoholia, vaan sen sijaan paljon ulkoilua raittiissa ilmassa.

Hampi oli mielenkiintoinen yhdistelma vanhaa Intiaa seka intialaisten turistien ja ulkomaisten reppumatkaajien oloa helpottamaan tarkoitettuja moderneja palveluita.
Muinaisen kaupungin rauniot levittaytyivat melkoisen suurelle alueelle, ja kaikkien temppelien ja raunioiden koluamiseen kolmekin paivaa tuntui liian vahalta. Toisaalta tavoitteena ei missaan vaiheessa ollutkaan nahda kaikkea, vaan enemmankin nauttia rauhallisesta ilmapiirista surrealistisen kalliopuutarhan keskella.

Hampi Bazaar, jossa suurin osa majapaikoista sijaitsi, oli jossain mielessa perinteinen turistimesta myyntimiehineen ja ravintoloineen. Paikan rauhallisuus ja leppoisuus oli kuitenkin varsin yllattavaa, enka yhtaan ihmettele, miksi moni reppureissaaja viettaa siella useita paivia, ellei jopa viikkoja, vailla kiiretta pois.

Vielakin vaikuttuneempi olin astuessani taman keskuksen ulkopuolelle. Joka puolelle levittaytyva kalliomaisema oli kuin toisesta maailmasta, ja siella taalla, kukkuloiden paalla ja notkelmissa, lojui temppelien ja rakennelmien raunioita, kuin ripoteltuna tahan kuumaisemaan.

Maaseudun taikaa

Ehka jannimman kokemuksen virkaa toimitti talla kertaa sunnuntaipaivan vierailu pyhan joen toiselle puolelle, josta avautui palanen Karnatakan maaseutua yllattavan koskemattomana, turistimassojen laheisyydesta huolimatta.

Sunnuntai-iltapaivan rauha, naiset jauhamassa mausteita kasipelin pienemmaksi, miehet paimentamassa lampaita ja lapset pyorittamassa polkupyoran renkaita pitkin pienten kylien raitteja pani miettimaan, miten paljon naissa kylissa tiedetaan muun maailman menosta. Esimerkiksi Anegondi-nimisesta kylasta loytyi kokonaista yksi ravintola, joka tarjosi ilman ruokalistaa "vahan kaikkea". Etela-intialainen thali ei ole koskaan maistunut niin hyvalta kuin tuolloin koko paivan patikoinnin jalkeen.

Noissa pikkukylissa aika tuntui todella pysahtyneen. Mika ei tietysti helpota yhtaan, kun itselle tuli lopulta tuhoton kiire ehtia takaisin Udupiin suuntaavaan bussiin; kaksi tuntia aikaa noin 20 kilometrin matkalle on aivan liian vahan, jos maantieyhteydet eivat pelaa, eika vene ei kulje joen yli, jos kyydissa ei ole tarpeeksi turisteja.

Loysimme onneksi tiemme takaisin ja 25 minuutin marginaalin turvin bussiin, jossa unen tuloa ei tarvinnut kauaa odotella. Ilmeisesti harjoitus tekee bussimatkaajastakin mestarin, silla aiemmin nukkumatti on valttanyt visusti kuoppaiset tiet.

Ruokaa ei reppuun mahdu

Listaan "mista tietaa tottuneensa Intiaan" voi lisata sen, etta mausteista ruokaa alkaa kaivata, ellei sita saa pariin paivaan. Hampin ravintolat tarjosivat kaytannossa kaikkea paitsi kunnon intialaista safkaa, ja sekin vaha, mita oli tarjolla, oli varsin salonkikelpoiseksi laimennettua.

Tama oli hiukan yllattavaa. Reppumatkaajat, jotka Hampin ovat valloittaneet itselleen, vaikuttavat monessa mielessa puritaaneilta: rastatukka ja kirkkanvariset vaatteet pitavat huolen siita, etta reissumies ei naytakaan ihan tavan hepulta, vaan Reppumatkaajalta Intiassa(tm). Voisi kuvitella, etta tahan ideologiaan kuuluisi myos pidattyminen kaikesta lansimaisesta. Onko kuitenkin niin, etta kun kotoalähdöstä on vierahtanyt useita viikkoja, alkaa maha kaivata Nutellaa ja pannaria? Vai onko vain niin, etta ravintolanpitajat olettavat tietavansa, mita matkaajat haluavat..?

Kasvisten valtakunta

Rehellisyyden nimissa pitaa sanoa, etta viikonlopun ajan lihatta oleminen ei ole ihan ennenkuulumatonta; tanaankin olen syonyt lihakuntaan (taallapain) laskettavista tuotteista kokonaista yhden kananmunan, ja usein vegeruoan ja sen toisen valilla ei tule tehtya sen kummempaa eroa.

Tavallaan ihan mielenkiintoista, kun Suomessa kuitenkin aika usein piti huolta siita, etta paivaan mahtui edes yksi liharuoka-annos - ilman jaadessa olo tuntui jotakuinkin silta, kuin olisi auton kyydissa ilman turvavoita. Voisikin alkaa laskea, kuinka pitkia aikoja taalla (huomaamattaan) tuleekaan oltua kasvisdieetilla.

Muista aina liikenteessä

Vastoin yleista kasitysta Intian liikenne ei ole vasemmanpuoleinen; se kulkee silla puolella tieta, jolla pystyy kulkemaan. Matkakilometreja on jo ensimmaisen puolentoista kuukauden aikana kertynyt aika tavalla, ja matkanteon hitaudesta johtuen autossa vietettya aikaa sitakin enemman.

Liikennekulttuuri tietysti poikkeaa pohjoismaisesta muutenkin, kuin vain teiden huonon kunnon suhteen. Tutut liikennesaannot (1. pienempi vaistaa ja 2. turisti maksaa) ovat toki voimassa, ja varsinkin isompiin kaupunkeihin ripotelluista liikennevalistuskylteista huolimatta vauhti on turvallisuutta tarkeampi elementti. Bangaloren edistyksellisyyden huomasi muun muassa siita, etta moottoripyorailijat oikeasti kayttivat siella kyparaa. Tuo kaupunki on myos tahan asti ainoa paikka, jossa olen nahnyt kyparia myytavan; moottoripyoria sen sijaan on suhteessa muuhun liikenteeseen huomattavasti Suomea enemman.

Ajoneuvojen ehdottomasti tarkein elementti on aanitorvi, jolla viestitetaan muille tiellaliikkujille, missa oma menopeli kulkee. Tööttiä kaytetaan niin risteykseen tultaessa kuin ohitettaessakin, seka tietysti silloin, kun lukuisat jalankulkijat uhkaavat tukkia ajovaylan.

Variaatioita loytyy aanissa kuin kannykan soittoaanissa ikaan, ja joidenkin kaupunkibussien aanitorvi muistuttaakin lahinna tivolilaitetta. Silti parhaan aanielamyksen ovat tarjonneet henkiloautot, joihin on asennettu raskaista ajoneuvoista tuttu peruutusaani; kaikkein cooleimmat kuskit soittavat peruuttaessaan Lambadaa tai joululauluja(!).

Aanitorvien kakofoniasta ja liikenteen naennaisesta kaoottisuudesta huolimatta kuskit tuntuvat tietavan mita tekevat, ja homma pelaa lahes junan vessan lailla.
Onnettomuuksissa toki kuolee kymmeniatuhansia vuodessa, mutta miljardiin asukkaaseen nahden se on kuitenkin niin vahan, etta teillaliikkumisen riskin uskaltaa antaa Pohjolan miehen kannettavaksi.

Paikallisten luottamusta liikenteeseen lisaa varmaankin se, etta jokainen uusi (hindun ostama) auto viedaan temppeliin siunattavaksi, ja suojelevan jumalan nimi maalataan tuulilasiin tai vastaavaan paikkaan; erityisesti kuorma-autot ovat erittain koristeellisia. Tietysti asiaankuuluva Sri saa paikkansa myos auton kojelaudalta. Kun auto kerran on siunattu, niin mita enaa voi tapahtua!

Viime sunnuntaina paadyimme etukateissuunnitelmista huolimatta matkailemaan, ja kohteeksi valikoitui Jog Falls, Intian korkeimmat vesiputoukset viiden tunnin ajomatkan paassa Manipalista. Sympaattinen Himalaya Tourist -sotaratsu oli varsinainen loyto matkantekovalineeksi; Udupista kopattu pikkubussi kuskeineen kustansi koko paivalta vajaat 80 euroa.

Itse vesiputoukset olivat toki myos hieno kokemus. Liukkaat kiviset portaat johtivat kohti 250 metria korkean putouksen alapaata, ja tuhannet (erittain aanekkaat) intialaiset tekivat kapuamisesta vielakin jannemman suorituksen. Osa reitista piti kulkea pienten purojen halki polvia myoten kahlaten. Opaskirja pelotteli, etta iilimadot ovat tassa paikassa sateiden aikaan erittain yleisia, mutta emme silti paasseet sukimaan niita toistemme selista Viimeisen kesan tyyliin.

Tana iltana bussi suuntaa taas uuteen maaranpaahan, nimittain kohti Hampin rauniokaupunkia. Taman paivan Times of India listasi kaupungin Intian ihmeiden top 5:een, joten toivottavasti patikoimisesta jaa muutakin kuin rakkoja. Kolmessa paivassa pitaisi ainakin ehtia kierrella tarpeeksi ilman sen kummempaa suorittamista.

Monsuunikausi alkaa muuten pikkuhiljaa osoittaa laantumisen merkkeja: viikon sisaan on ollut useita "lampimia paivia", ja aurinkokin on jo pilkahdellut. Esimerkiksi tanaan on ollut mukavat (ainakin) 30 astetta lamminta, joten palelulle voi kohta heittaa hyvastit.

Rahaa kuin roskaa (ja sitähän Intiassa riittää...)

Lunastin eilen ensimmaisen kuukauden palkkasekin pankista. Liksa on lahes TEKin suosituksen mukainen, mutta harmillisesti hieman heikommassa valuutassa. 2000 rupiaa eli noin neljankymmenta euroa kuulostaa vittuilulta, mutta kylla sille taalta jonkin verran ostovoimaa loytyy. Rahalla saa keskimaarin

• 20 ravintola-ateriaa


• 20 kg kuivattua chilia


• 166 kg vesimeloneita


• 15 silkkihuivia


• 50 halpaa t-paitaa


• 33 pulloa olutta


• 50 rullaa vessapaperia


• 100 tuntia Internet-kahvilassa


• koko paivan kestavan taksiajelun 200 kilometrin paahan ja takaisin


• 132 riksamatkaa koululta Manipalin "keskustaan" tai takaisin


• 3 litraa votkaa postipakettina Suomeen


• kivittaa lintuja Bangaloren Cubbon parkissa 40 kertaa (tama oli eksplisiittisesti kielletty sakon uhalla)

Aivan kaikki ei siis lahentele ilmaista taallakaan. Kaikki, mita paikalliset eivat itse valttamatta tarvitse - esimerkiksi alkoholi tai vessapaperi - maksaa yllattavan paljon. Toisaalta paljon ihmistyovoimaa kayttavat palvelut, kuten se riksa, ovat suhteellisen halpoja, samoin kuin paikalliset luonnontuotteet.

Vaikka palkallamme ei syokaan ravintolassa ihan joka ilta, on se silti ilmeisen hyva suorittavaa tyota tekeviin verrattuna; esimerkiksi keskimaarainen tarjoilija tienaa Manipalissa vahan paalle pari tonnia, josta hanen pitaa maksaa myos asuminen, aamiaiset ja lounaat.

Pankissa kaydessa silmiin pisti myos pankin tarjous: vajaan kahden vuoden maaraaikaisesta talletuksesta luvattiin maksaa korkoa 9,5 %. En nyt millaan muista Suomen vastaavien harpakkeiden tuottoja, mutta ICICI-pankin lupaus kuulostaa silti paljolta. Sita selittanee varmasti parhaiten maan ulkomaisten (juu, myos suomalaisten) investointien vauhdittama talouskasvu, ja siten jatkuvasti lisaa rahaa imevat finanssimarkkinat. Porssikurssit takovat toistuvasti uusia ennatyksia, ja luonnollisesti myos pankit haluavat olla nailla apajilla mukana, hamuten lisaa talletuksia sijoitettavaksi.

Oma kurssi on viikon aikana taas hieman kaantynyt laskuun; olo on sellainen, etta toita on tullut tehtya ihan koko rahan edesta. Kavin jalleen eilen moikkaamassa viiksekasta professoria, ja vaikuttaa silta, etta ennen korkealentoisempien ideoideni kayttoonottoa pitaa palata viela piirustuspoydan aareen ja soveltaa klassista säätöteoriaa lineaarisen SISO-systeemin suunnitteluun - niin kovasti kuin toivoin taman alueen olevan jo loppuunkaluttu!

Lisaksi erityista harmia on tuottanut vaihtelevat kaytannot aerodynaamisten yhtaloiden esittamisessa; kirja, josta olen tahan asti katsonut mallia, ei yhtakkia olekaan yhteensopiva muiden tutkimusten kanssa, ja parametrien fysikaalisia tulkintoja on nyt saanut hakea kuin aurinkoa kesakuun taivaalta.

Taman viikon duunit on nyt onneksi tehty, ja askelvasteiden tutkiminen jatkuu taas maanantaina. Taksi viikonlopuksi ei ole tiedossa mitaan isompaa reissua, mika ei oikeastaan haittaa yhtaan. Voisin lahinna ottaa junan Gokarnalle ja istua rannalle lukemaan kirjoja, joiden vuori ei yhtaan pienentynyt Bangaloren kirjakaupoissa vierailun seurauksena.

Aallonharjalla

Hetken 7.7.2007 klo 7:07 vietin Bangaloressa neljan euron hotellissa, sikeassa unessa usean intensiivisen kaupunkipaivan jalkeen. Lahdimme tuonne IT-maailman mekkaan monsuunia ja Kalman-suotimia karkuun, ja tassa suhteessa reissu onnistui loistavasti: sateenvarjoa ei tarvinnut neljaan paivaan kertaakaan ja takaisin tullessa paa oli taas tulvillaan ajatuksia siita, miten tutkimusprojektia vieda eteenpain.

Ihmisten kanssa toimimisen ihanuus

Edellisena viikonloppuna olimme jo ehtineet vierailla Halebidin ja Belurin temppelikaupungeissa. Taksimatka sujui iloisesti maanvyorymia ja kaatuneita puita vaistellen, ja takaisin tultuamme luinkin Times of Indiasta, etta alueella tiet olivat sateen myota todella huonossa kunnossa, ja useita pienia kaupunkeja oli motissa juuri maanvyorymien takia.

Viidakon lapi kukkuloiden yli kulkenut tie tarjosi yllattavan hienon maiseman. Sen sjiaan maaranpaasta pitaa tunnustaa, etta tuhatvuotiset temppelit olivat pienoinen antikliimaksi. Kaiverrukset olivat kylla hienoja ja niita oli tuhottoman paljon, mutta ehka reissuun olisi voinut aikatauluttaa muutakin.

Periaatteessa itseani olisi kiinnostanut tehda pyoraretki toisesta kaupungista toiseen (n. 20 kilometria) - saakin oli talle suosiollinen - mutta mukana oli yhteensa 12 henkea, ja itse paadyin matkajarjestelyista vastaavaksi, joten vastuullani oli osin myos muista vaihtareista koostuvan karjalauman paimentaminen.

Matkailu Intiassa tuntuu olevan joillekin todellinen itseisarvo; kun taalla eksotiikan ihmemaassa kerran ollaan, niin kotiin ei kehdata palata, ellei takana ole vahintaan 2000 matkakilometria ja taskussa tuhat poseerausvalokuvaa monumenttien ja tiikereiden edessa levea hymy naamalla.

Matkailun ihannoinnissa ei sinansa ole mitaan pahaa, mutta kun hyvien reissujen kokemisesta tulee suoranainen pakkomielle, alkaa oma ymmarrys loppua. Kaikkein innokkaimmilla vaihtareilla ei myoskaan tunnu olevan minkaanlaista aloitekykya asioiden jarjestamiseen, joten heista saattaa yllattaen tulla aikamoinen tikku perseessa. Yhtaan kansallisuutta mollaamatta voin sanoa, etta eurooppalaiset ovat tassa suhteessa ihan nohevaa porukkaa.

Bangalore olikin mainio kohde osin juuri lahtijoiden reippauden takia; reissu tehtiin hyvin ex tempore, ja samanhenkisten ihmisten seurassa voi viettaa vaikka iltapaivan puistossa istuskellen, sen kummemmin miettimatta, kuuluuko se nice trip -kasitteen alle.

B'lore tarjosi myos jannan ahaa-elamyksen. Muistan erinakoisilta improvisaatiotunneilta, etta tarkeinta improssa on lahtea toisen juttuun mukaan - muuten koko tarina kuolee. Miettimatta, onko toisen keksinnossa jarkea, sita pitaa lahtea viemaan siihen suuntaan, joka itsesta tuntuu mielenkiintoisimmalta.

Aivan samalla tavalla myos kaupunkilomasta voi emergoitua todella mieleenpainuva, jos muiden ideoiden annetaan lentaa, ehka viela hieman vauhtia lykaten. Sen sijaan ihmisten vasyessa kovin helposti taantuu sille tasolle, jossa ymparilta haetaan vain tuttuja asioita, ja jalat vievat kerta toisensa jalkeen samalle kadulle tai sellaisten harrastusten pariin, joita voi tehda kotonakin.

Nain kavi meillekin kahden ja puolen matkavuorokauden jalkeen. Tuntuu jotenkin kasittamattomalta, miten uuden ja oudon kaupungin tuomat mahdollisuudet - esimerkiksi yokerhot, joita Intiassa on aarimmaisen harvassa - voi jattaa valiin rahanmenoon tai pieneen vasymykseen vedoten. Rahaa ei kuitenkaan mene lahellekaan suomalaisen baari-illan vertaa, ja vasymyksen voi nukkua pois kotiin palattuaan.

Rupian kaksi puolta

Sain sentaan ennakkoluulottoman norjalaisvaihtarin kanssa muut houkuteltua kulttuurielamyksen aarelle; reippaasti yli viiden miljoonan ihmisen kaupungista loytyi noin kolme-nelja kulttuuritapahtumaa iltaa kohti (ihan oikeasti; Intian matkailukeskuksen mukaan paivalehdet olivat paras tietolahde konserttien ja muiden jaljittamiseksi), ja naista valitsimme sokkona tanssiteatterin.

Kokemus oli melkoisen jannittava. Pieneen saliin keraantynyt yleiso sai nahda puolen tusinaa tarinaa intialaisen kurjuuden sydamesta. Katulapset, spitaaliset, koskemattomat ja uskontoriidoista puhjenneiden joukkomurhien uhrit marssitettiin lavalle intialaisen tanssin saestamana. Pienesta amatoorivivahteisuudestaan huolimatta tuotos oli varsin taidokkaasti ohjattu ja toteutettu; tavallisen teatterin tekoon Intiassa ei liene kovin pitkia perinteita.

Esityksen jalkeen seurasi lyhyehko keskustelutilaisuus, jossa esityksen aiti kertoi intialaisten heikko-osaisten auttamiseksi perustetusta kehitysprojektista ja esitteli projektin puitteissa "pelastettuja" henkiloita. Samalla selvisi, etta yksikaan tarina ei ollut fiktiivinen. Yleiso otti myos kiivaasti kantaa teemaan, ja vaikutti silta, etta taalla on paljon parempiosaisia, jotka eivat ole maastaan ylpeita. Itselleni tuli pienena yllatyksena karut luvut kurjuudesta; esimerkiksi aliravittujen lasten suhteellisessa maarassa Intia vie Afrikaa kuin kuoriamparia...

Teatterista lahtiessa oli hieman outo olo: kaduilla lojuvat koyhat ja sairaat eivat saa turistin paata kaantymaan, mutta intialaisten heista kayma keskustelu pysaytti hetkeksi. Juuri aiemmin samana paivana olin ratsastanut talouskasvun vauhdittaman hyvinvointiaallon harjalla, laadukkaita kauluspaitoja megaostarilla shoppaillen.

Tassa suhteessa Bangalore onkin äärimmäisen syvä; keskustan ostoshelveteissa vaatteistakin saattaa maksaa lansimaisen hinnan, kun taas Mahatma Gandhi Roadista hieman kauempaa loytaa jo tutumpaa Intiaa aina slummeja myoten.

Kotona viidakossa

Kotiutumisen Intiaan voi kai todeta siita, etta paluu Manipaliin tuntui todellakin silta, kuin olisi tullut kotiin. Fiilista ryyditti myos se, etta paluumatka kesti puolet normaalia pidempaan; bussi pysahtyi keskelle viidakkoa keskella yota bussi- ja rekkajonon jatkoksi, ilman tietoa siita, milloin matka jatkuu. Lopulta kolmen tunnin seisomisen jalkeen suma alkoi hitaasti purkautua, ja vain tien varressa ollut hinausauto kertoi mahdollisesta onnettomuudesta.

Miljoonakaupungin jalkeen Manipal tuntui entista enemman viidakon keskella olevalta kylalta. Tama ei tarkoita mitaan negatiivista, pikemminkin painvastoin. Kuten kuvasta nakee, voi yllattavia elamyksia kokea myos taalla.