Nainen, simulink ja taksi

Itsenaisessa tyossa on paljon hyvia puolia; duunia voi tehda kuunnellen samalla Radio Helsinkia netin kautta, eika tyoajoista ole niin valia, kunhan hommat tulevat tehdyksi. Loppujen lopuksi oma omatunto on ainoa, joka tietaa tarkalleen, mihin kaikki tunnit on kaytetty ja onko saldo paassyt miinuksen puolelle.

Toisaalta tiiviin ohjauksen puute asettaa aikamoiset haasteet uuden ongelmakentan oppimiselle. Olen taas pari paivaa paininut sen kanssa, etta onko valittu suunta sittenkaan oikea, ja jaako tasta viiden kuukauden pakertamisesta lopulta yhtaan mitaan jaljelle. Myoskaan toistuvat sahkokatkot eivat helpota tyontekoa. Kaikesta huolimatta ainakin kelpo simulointimalli on nyt rakennettu, ja askartelinpa myos ajan kuluksi ihan animaationkin ilmassa liikkuvien esineiden lentoradoista.

Tallainen neppailu onkin paras puoli tyossa taalla; voisin hyvin kuvitella leikkivani Matlabilla myos kotona - jos vaan kaytossa olisi kaikki maailman aika eika muista velvollisuuksista tarvitsisi valittaa. Toinen erityisen mielenkiintoinen kohde ajankaytolle on kaikenlaisten numeeristen menetelmien ohjelmallinen automatisointi siten, etta lopulta yhdella napinpainalluksella saa ratkaistua satojen eri kohtaamistilanteiden optimaaliset ohjaukset ja lentoradat. Naiden lisaksi talla leikilla saavutetaan yleensa se, etta mikroluokan koneesta nousee vaaleansininen savu neljan tunnin laskurutiinien pyorittamisen jalkeen.

Naita pulmia pohtiessa aika on mennyt melkoisen vauhdikkaasti. Tajusin aivan yllattaen eilen, etta ellei virallisia yhteyksia ja palveluhenkilokuntaa lasketa mukaan, en ole jutellut vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa sitten Suomesta lahdon. Harjoittelijat ovat kaikki miehia, ja nyt intialaisten ollessa kesalomilla vapaa-aika kuluu melko tiiviisti juuri tassa härkäporukassa.

Tyttojen puuttuminen vaihtareista on asia, jonka tosiaan huomasin vasta nyt - onko Intia todellakin niin epamiellyttava paikka, etta teekkaritytot eivat tanne uskalla harjoitteluun? Pelkastaan alan miesvaltaisuus ei oikein riita syyksi siihen, etta taalla on pitkalti toistakymmenta pelkastaan kaksilahkeista.

Tytot ja pojat eivat taallapain kylla muutenkaan nayta viettavan aikaa keskenaan. En muista nahneeni yhtaan pariskuntaa kavelylla yhdessa, ja vain jokusen olen bongannut ravintolasta tai jaatelolta. Miehet sen sijaan kavelevat ajoittain kasi kadessa, ystavyyden osoituksena.

Yhteiskunnan konservatiivisuudesta tassa suhteessa kertoo eraan intialaisen kokemus keskella viidakkoa sijaitsevassa kotiyliopistossaan; tama poika oli epahuomiossa taputtanut paan paalle erasta naispuolista opiskelijatoveriaan, joka oli salamannopeasti hypannyt kauemmas korviahyytavan "Touching is sex!" -kirkaisun saestamana.

Otsikon kolmikosta taksi sentaan kulkee ongelmitta. Neuvottelin toissapaivana puolalaisen vaihtarin kanssa kolme taksia koko huomispaivaksi yhteensa noin 600 kilometrin matkalle. Hindustan ambassadorit liikahtavat kokonaisuudessaan 7500 rupialla, eli noin 150 eurolla. Tama jaettuna 12 lahtijalla ei ole ollenkaan hassumpi summa, varsinkin kun vastaavasta bussimatkasta saisi helposti pulittaa saman verran. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monsuunin pehmittamat tiet ja intialainen liikennekulttuuri lyovat katta paalle; oheinen kuva antaa ehka jotain kuvaa veden maarasta.

Juhannus ilman olutta

Uutisten mukaan juhannus meni valitettavan perinteisissa merkeissa(http://www.yle.fi/uutiset/kotimaa/oikea/id63328.html)...

Maarallisesti Suomi tosin jaa kakkoseksi; taman paivan Times of India kirjoitti 32 ihmisen kuolleen monsuunin alettua Andra Pradeshin osavaltiossa sateiden seurauksena. Viime torstain Indian Express sitavastoin tiesi kertoa 21 ihmisen menehtyneen Etela-Intiassa yksinomaan salamaniskuihin.

Itse vietin lauantaita viereisessa Udupin kaupungissa, jossa sijaitsee kuuluisa Krishnalle pyhitetty temppeli. Temppeli oli oikeastaan ensimmainen kunnon hindutemppeli, jossa vierailin, ja tunnelma oli melko janna. Meidat toivotettiin lampimasti tervetulleiksi, ja ruokaakin olisi tarjottu. Paatimme jattaa riisimätön pyhiinvaeltajille, ja keskityimme kiertelemaan temppelissa.
Kaikkein pyhimpaan, Krishnan kuvan sisaltavaan kammioon miehet eivat paasseet paita paalla. Joka puolella palavat tulet seka suitsukkeiden ja mystinen "tunkkaisuuden" tuoksu toivat tilanteessa etaisesti mieleen saunan(!).

Saunaa ei sinansa ole viela ikava, kun jo lammin suihku olisi plussaa: hostellista saa vain kylmaa vetta. Helteella se on toki taysin riittava varustus, mutta nain sateella, kun ulkona kaydessa kastuu aina lapimaraksi, lisalampo ei olisi pahitteeksi. Vaatteiden kuivattamiseen joutuu yllattaen kiinnittamaan ihan ylimaaraista huomiota; lempihattuni ehti jo kerata hyllylla hometta, vaikkei se missaan vaiheessa ollut edes ehtinyt kastua.

Tarkoituksena oli myos pitaa pieni juhannuspiknik hedelmien ja pussikaljan merkeissa, mutta kaatosade ja myrskylukemiin yltanyt tuuli ajoivat sisatiloihin. Vaikka kaytannossa aurinkoa ei ilmeisesti nae pariin kuukauteen, sita yllattaa silti itsensa ajattelemasta, etta josko huomenna olisi parempi saa... Pitanee toivoa, etta Hassanin ymparisto on viikonloppuna kohtuullisen aurinkoinen, jotta suunniteltu retki toteutuu.

Manipal tuntuu hiljenneen aika tavalla kesaksi. Lukukausi paattyi kesakuun alkupuolella, ja opiskelijat riensivat kesalaitumille tullakseen jalleen takaisin elokuun alussa. Noin puolentoista kuukauden kesaloma vietetaan yleensa lomaillen kotimaisemissa, ja vain harva tekee toita kesalla.

Jarjestely tuntuu yllattavankin jarkeenkayvalta; hostellien tyhjetessa "talonmiehilla" on aikaa talojen perusteelliselle siivoukselle, ja 1,5 kuukautta riittaa intialaisten nuorten akkujen lataamiseen. Tyokokemuksen puute ei pelota opiskelijoita eika liioin elinkeinoelamaa: 99 % valmistuvista saa samantien alan toita.

Olen kieltamatta aiemminkin ihmetellyt, miksi Suomessa puhutaan opiskeluvuosista, kun kaytannossa kuusi kuukautta yliopisto-opiskelijoiden (ainakin teekkarien) ajasta menee kesatoissa tai joululomalla. Vaikka kesatyoansiot ja halpa varatyovoima puolustavatkin suomalaista mallia, alkaa silti tuntua, etta siina kokonaisuus jaa yhteiskunnan kannalta aika reilusti miinukselle.

Kaikenkarvaiset ystävämme, osa 2

Joitakin asioita ei vain pitaisi ostaa sielta, mista ne ensimmaisena loytaa. Ehdin jo melkein saikahtaa, kun kuumeen kylkiaisina iholle ilmestyi punaisia kutiavia taplia. Hetken odottamisen jalkeen paatin kayda tarkistuttamassa tilanteen Kasturba Medicalissa, jonka palveluihin MIT:n harjoittelijoilla on (onneksi) taysi oikeus.

Sairaala oli aika kaaos suomalaisiin verrattuna. Mieleni teki poiketa Yoga department -nimiselle osastolle katsomaan, onko se todella erikoistunut joogatessa sattuneisiin vammoihin. Lopulta iholaakarikin loytyi, ja kaikeksi onneksi paukamat paljastuivat hyonteisten puremiksi.

Vaikka saaskia on sateiden alettua porrannytkin entista enemman, ei niita ole huoneessa ollut sellaista maaraa, etta koko oikea kasivarsi olisi voinut joutua niiden puremien peittamaksi. Yksi plus yksi on kaksi Intiassakin, joten viikonloppuna ostettu uusi tyyny sai luvan vaihtaa hiippakuntaa. Kuvan torakka ei liity tapaukseen (se loytyi hotellista Mysoressa).

Vaihtareista lahes kaikki ovat nyt olleet jonkinlaisen taudin kourissa: kamppis puhui aidinkieltaan koko maanantain vastaisen yon eika viela tanaankaan kyennyt syomaan kunnolla, eras ranskalainen kaveri oli alkuviikon kuumeessa, ja sunnuntaina saapunut skotti kesti kokonaista kolme paivaa ennen mahan muuttumista haggisiksi.

Kun katsoo ulos, ei oikeastaan tarvitse ihmetella sairastumisten ryoppya. Kovina kuuroina tuleva sade huuhtoo kaiken paskan liikkeelle - sateen aikaan kadulla voisi uittaa kaarnalaivaa - ja veden tulon myota myos hyonteiset ovat heranneet eloon. Eraan hostellin sisapiha muuttuu sateella pieneksi jarveksi, johon on jo kotiutunut lauma iloisesti kurnuttavia sammakoita.

Olen saanut jo jonkin verran valokuvia ladattua verkkoon kohtuullisen hitaan yhteyden yli; niita voi kayda vilkuilemassa taalla. Pannaan loppuun viela kuva pyhasta otuksesta, jonka potsi ei mennyt hedelmista sekaisin. Naita elikoita tosiaan vaeltelee siella taalla - en varmaan koskaan lakkaa ihmettelemasta, omistaako kukaan taalla yhtaan lehmaa, ja mihin ne sijoittuvat uudelleensyntymisen arvohierarkiassa.

Vieraat bakteerit purivat

Viime viikolla ensimmaiset mahataudin kourissa painivat vaihtarit muistuttivat kasienpesun tarkeydesta. Varoitus taisi kaikua kuuroille korville, kun itsellani eilista saesti lieva delhi belly ja vajaa 39 asteen kuume. Juuri kun alkoi luottaa siihen, etta hyvinhan taman intialaisen ruoan kanssa parjaa.

Ilmeisesti uuteen bakteerikantaan tottuminen vaan vaatii aikansa. Ruoassa sinansa ei ole mitaan vikaa - painvastoin.

Kaikki ruoka aamupalasta illalliseen tarjotaan ilmaiseksi yliopiston messissa. Vaikka liharuoka saattaakin joskus olla vain keitetty kananmuna ja papuja, olen itse ollut oikein tyytyvainen. Kaikkea on Sodexho-poperoihin verrattuna enemman: niin mausteita, makua kuin karpasiakin. Esimerkiksi eraana paivana mutustelimme innolla uutta maukasta ruokalajia, kunnes kuulimme paikallisilta sen olevan "vain kaalia". Suomessa kaali sentaan nayttaa ja maistuu kaalilta!

Hyvasta ja ilmaisesta safkasta huolimatta illallinen on syoty vaihtariporukalla lahes joka ilta jossain Manipalin ravintoloista. Kelpo ateriasta saa pulittaa noin 2 euroa, ja intialaisia annoksia riittaa maisteltavaksi loputtomiin. Erityisesti kasvisruoka on hyvin maukasta, ja taalla sita tulee tosiaan syotya aina silloin talloin.

Vaikka mausteisella ruoalla peloteltiin ennen tanne tuloa, ei toistaiseksi vastaan ole tullut mitaan niin maustettua, etteiko sita olisi syonyt hyvilla mielin; kaksi chilia ruokalistassa tuntuu olevan enemman jokin turistinkarkotin kuin aidosti mausteisen ruoan merkki.

Alkoholikaan ei ole kallista, mutta sita saa yllattavan harvasta paikasta; vain muutamassa ravintolassa voi tilata Kingfisherin ruoan kanssa. Oluen sijaan tuleekin juotua loistavaa tuoreista hedelmista puristettua mehua, jota saa kaytannossa joka paikasta. Ananas, vesimeloni, viinirypale, appelsiini, musambi - naita kavereita tulee viela todennakoisesti ikava.

Practical Norwegian, Abu?

Ennen tanne lahtoa luulin, etta paasisin tutustumaan lahemminkin paikallisiin kieliin, ja kaikki kommunikaatio tapahtuisi kaytannossa englanniksi. Vaan toisin nayttaa kayvan. Taalla on kolme vaihtaria nahkahousujen ja yksi kakikellojen maasta, ja he puhuvat usein keskenaan saksaa; sita kielta saa siis kuunnella riittamiin. Lisaksi sain maanantaina norjalaisen kamppiksen, jonka kanssa on nyt puhuttu ruotsia (l. mina kompeloa suomenruotsia ja han norjaa ruotsalaisella aksentilla). Lisaksi kotoa tarttui mukaan yksi ranskankielinen Milan Kundera, joten vanhat tutut vieraat ja toiset kotimaiset pysyvat mukana myos taalla Intian valtameren rannalla.

Hammennysta lisaa ehka hieman se, etta Karnatakan osavaltiossa puhutaan yleisesti kannadaa, jonka kirjoitusmerkit eroavat esim. hindista. Ja se on se kieli, jolla kyltit, sanomalehdet jne. on koodattu. Sen sijaan useimmat intialaiset opiskelijat ovat tulleet jostakin kauempaa, joten he taas puhuvat keskenaan hindia tai jotain muuta intialaista kielta. "Paikallisen kielen opiskelu" osoittautui siis suhteellisen hankalaksi.

Siita huolimatta hankin Mysoresta Teach yourself hindi -kirjan, noin kuudesosalla siita hinnasta, jonka olisin Suomessa saanut maksaa. Tavoitteena on ainakin opetella lukemaan kirjoitusmerkkeja. Aantamisen kanssa intialaiset ystavat saavat luvan auttaa (hindinkieliset kirosanat on tottakai jo opeteltu).

Mysore oli muuten uskomaton kokemus! Juuri sellainen sympaattisen rahjainen, matalien rakennusten kaupunki, jonka jokaisessa kadunkulmassa kaupitellaan kaikkea rannekelloista suitsukkeisiin. Mieleen jai erityisesti huilukauppias, joka kulki perassa puoli tuntia soittaen Titanicin tunnaria nokkahuilulla (Jukste, sulle olisi taalla toita). Viereisessa kuvassa veteen sekoitettavia variaineita myyva koju.

Pakolliset nahtavyydet tuli toki nahtya, mukaanlukien Maharadjan palatsi, joka valaistiin sunnuntai-iltana kymmenillatuhansilla hehkulampuilla. Chaimundi hill ja kolmimetrinen, mustasta kivesta tehty harka olivat myos nakemisen arvoisia. Noissa paikoissa nakyi myos oikeastaan ensimmaista kertaa taalla olon aikana muita lansimaisia.

Vaikka viikonloppu oli taynna tekemista ja jalat ovat nyt rakoilla kavelemisesta, paljon jai viela nakematta. Esimerkiksi silkkikauppiaita oli keskusta taynnansa, ja hieman jai kaivelemaan, ettei nyt ollut mahdollisuutta kierrella niita tarkemmin. Ehkapa tuohon paikkaan pitaa palata viela ennen takaisin Suomeen paluuta.

Hostellin vaihto parempaan ei sitten nailla nakymin onnistu (yllatys), joten blogia pitaa kirjoitella toistaiseksi vieraalta koneelta. Eniten tama haittaa kuvien julkaisua; yritan kuitenkin saada edes muutaman nahtaville.

Säätöä ja maakuntamatkailua

Ulkona alkoi sataa juuri kun paasin nettikahvilaan. Ilman sateenvarjoa, tietysti. Onkohan tama nyt alku sille monsuunikaudelle, joka kestaa noin kolme kuukautta...

Asiat alkavat pikkuhiljaa jarjestya: sain tanaan kirjastokortin, jolla voi lainata kaksi kirjaa kerralla MIT:n paakirjastosta. Tama helpottaa hieman tyontekoa, kun ei tarvitse istuskella huonosti ilmastoidussa kirjastossa lukemassa.

Viiksekas ja hyvantuulinen mies (nojuu, kaikilla taalla on viikset) ison poydan takana antoi ensimmaiseksi tyotehtavaksi pariin kirjaan tutustumisen ja tutkimussuunnitelman tekemisen. Next week oli riittava aikamaare seuraavalle tapaamiselle. Olenkin nyt kaikessa rauhassa kertaillut analogisen saadon ja dynaamisen optimoinnin kurssisisaltoja.

Tyon rooli vaikuttaa kokonaisuudessaan olevan jokseenkin pienempi kuin mita etukateen odotin. Mika on ihan hyva juttu, jaapahan aikaa paikallisiin oloihin tutustumiseen. Viikonlopuksi lahdetaankin vaihtariporukalla Mysoreen, joka on noin 800 000 ihmisen "pikkukaupunki" lahistolla. Ostoslistalla on ainakin sandaalit. Seka kuulolaite, joka muuntaa paikallisten puhuman kielen sujuvaksi englanniksi - se todella kuulostaa silta, kuin heilla olisi lootuskukka kielen paalla.

Turvallisesti perilla

Matka sujui mukavasti, ja vietan nyt kolmatta paivaa Manipalissa. Ensi kertaa Euroopan ulkopuolelle matkustaessa jo pelkat palmupuut Mumbaissa olivat elamys, joten lienee turha sanoa, millainen fiilis oli automatkalla Mangaloren lentokentalta tanne. Yritin bongata matkalla tuttuja liikemerkkeja tai vastaavia, mutta ainoa, jonka havaitsin, oli Nokia jonkin pienen matkapuhelinputiikin ikkunassa.

Vaikka kuinka yritti pitaa ennakkokasitykset mahdollisimman vahaisina ennen matkaa, niin silti tama paikka on yllattanyt - monella tavalla.

Ensinnakin ilmasto ja luonto ovat jotain aivan kasittamatonta: lampotila on vahintaan +30 niin yolla kuin paivalla, ja viidakko tuntuu olevan todella lahella. Manipal on yksi niista tuhansista (no, ainakin sadoista) kaupungeista, joita on ripoteltu keskelle metsaa Ghat-vuoriston ja meren valiin, ja maisemat ovat ainakin suomalaiseen makuun todella upeat.

Toinen positiivinen yllatys olivat muut ihmiset. Talla hetkella taalla on viisi muuta harjoittelijaa, ja meista pitaa huolta noin saman verran intialaisia IAESTE-toimijoita, ja edelleen kourallinen heidan ystaviaan. Yksinaisia hetkia ei ole tarvinnut viettaa, vaan vapaa-aika tahan asti on mennyt iloisesti yhdessa. Paikalliset ovat todella rentoa sakkia, vaikka tanaan loppunut tenttikausi onkin tuottanut heille hieman kiireita.

Kestaa varmasti viela pitkaan, ennenkuin tahan paikkaan todella alkaa tottua; aamulla heratessa menee silmanrapays ennenkuin tajuaa missa onkaan, ja maha tuntuu miettivan kaksi kertaa alkaako sulattaa sinne tyonnettya ruokaa. Toistaiseksi viihtyminen taalla vaikuttaa kuitenkin hyvin lupaavalta, eika pakkikaan ole ollut sekaisin huolimatta siita, etta kaikki ruoka syodaan kaytannossa kasin.

Kirjoittelen tata webbikahvilasta, koska hostellissamme ei ole internet-yhteytta. Minun ja kahden muun harjoittelijan pitaisi kuitenkin paasta "parin paivan sisalla" siirtymaan parempaan hostelliin, josta se nettikin loytyy. Sen jalkaa pystyykin kirjoittelemaan vahan joustavammin. Toisaalta intialainen joustavuus on naina parina paivana osoittanut, etta siirtymiseen voi menna viela hetki aikaa...

3-2-1...

Näin joskus dokumentin benji-hyppyjä Afrikan viidakossa järjestävistä alkuasukkaista. Siinä hyppääjä pantiin matkaan hyvin vauhdikkaan lähtölaskennan saattelemana, ajatuksena yksinkertaisesti se, ettei hän ehdi miettiä hyppyä pidempään ja ala epäröidä.

Vaikka lähtöä onkin rakennettu kuin Iisakin kirkkoa - rokotukset, lentoliput, viisumi, muutto, viime hetken tarvikkeet - niin nyt se todellakin alkaa konkretisoitua. Ja vauhdilla. Olo on sellainen, että mieluusti ottaisin vielä viikon verran aikaa, jotta kaikkeen varmasti ehtisi valmistautua. Aikaa ei kuitenkaan ole puoltatoista vuorokautta enempää, eli lähtölaskenta on jo käynnissä. Dokkarin benji-hyppääjän tapaan edessä on vauhdikas matka kohti ennen kokematonta.

Pienen helpotuksen mielenrauhalle tarjosi vihdoin tänään Intiasta saatu vastaus kysymyksiin käytännön järjestelyistä. Minua tullaan hakemaan Mangaloren lentokentältä, jonne laskeudun 24 tunnin matkanteon jälkeen. Majoituskin järjestyy, ja luvassa on kahden hengen huone opiskelijoiden hostellista. Kolmanteen kysymykseen matkalle tarvittavista välttämättömistä varusteista sain hyvin kuvaavan vastauksen: an open & accepting outlook.

Benji-köysi joustaa vetäen hyppääjän takaisinpäin, ja myös itselläni paluulento on jo varattu. On vain täysin mahdotonta kuvitella mitä tässä välissä tulee tapahtumaan.

Silmät auki, ja nautitaan kyydistä.