Ihmeellinen joulumaa

Suomessa! Koneen laskeuduttua kulttuurishokki oli ihan kohtalainen: bussi Otaniemeen ohitti joka risteyksessä liikenteenjakajan väärältä puolelta, ja auto kulki kuin lentäen, kun tiessä ei ollutkaan lehmänkokoisia kuoppia. Lisäksi kaikki ihmiset oli piilotettu jonnekin; teiden varsilla oli vain lukemattomia hienoja asuintaloja hyvin hoidettujen ja puhtaiden pihojen keskellä.

Ja juu, lunta. Vaikka sitä oli vähän, niin sitä oli kuitenkin. Delhissä koneeseen astuessa tullut joulufiilis vain vahvistui, ja lauantai-iltapäivä meni parin asteen pakkasta ja jäätynyttä merenrantaa ihmetellessä.



Tuntuukin yllättävän kivalta pukeutua kunnolla ulos pakkaseen, sen sijaan että vetäisi vain sandaalit jalkaan. Erityisen mukavaa on lämmin suihku aamuisin. Lisäksi on hauskaa, että vesijohtovettä pystyy juomaan, eikä käsiä tarvitse vainoharhaisesti pestä joka välissä, kun aikoo panna jotain suuhunsa. Suomalainen ruoka maistuu myös yllättävän hyvältä; mausteiden puuttuminen ei ollutkaan niin iso murhe kuin olin luullut. Vaikka kyllä se TUAS-talon uuniperuna sai silti perjantaina aikaan melko pahan olon...

Ehkä merkittävin outo asia Suomessa on pimeys, joka tietysti pohjoisessa olisi vielä pari kertaa vaikuttavampi. Kun pimeä tulee jo neljän aikaan, olin parina ekana päivänä todella väsynyt jo kuudelta, ja vilkuilin kelloa ajatellen sen olevan paljon enemmän. Pimeän tulo myös kestää paaaaljon pidempään kuin Intiassa; ensimmäisestä laskevan auringon oranssista häivästä on vielä pitkä aika täydelliseen pimeyteen, kun Intiassa tämä vaihe kesti noin puoli tuntia.

Kaikeasta huolimatta pitää sanoa, että vajaan viikon takaiset seikkailut tuntuvat jo todella kaukaisilta. Ilmeisesti Otaniemi on niin tuttu ympäristö, että tänne on kotiutunut pikavauhtia; ehkäpä jonnekin muuhun lähiöön rantautuminen olisi tuonut pintaan kunnon Suomi-fiiliksen. Todennäköisesti juuri päättynyttä matkaa käsittelee jollain tasolla vielä jonkin aikaa, vaikka nyt se tuntuukin olevan "takanapäin".

Nyt on edessä lähinnä tavaroiden purku laatikoista uuteen kämppään ja Suomen arkeen totuttautuminen. Intian jälkipyykkiä pitää pestä ainakin valokuvien julkaisun muodossa; kirjoittelen varmaankin tänne, kunhan saan loput kuvat verkkoon.

Possujunalla Himalajalle

Taman matkan paatepisteeksi iteroitui lopulta Shimla, kun paatimme viettaa taalla kolme paivaa sen sijaan, etta suhaisimme hathataa kohti pohjoisempaa. Lumiset huiput olisivat varmasti olleet nakemisen arvoisia, mutta on niita vuoria taallakin, ja nyt paasee vihdoin olemaan edes hetken paikallaan ilman, etta pitaa jatkaa huomenna eteenpain.

Shimla onkin kerrassaan mainio paikka viettaa parin paivan "lomaa" ennen paluuta Delhiin ja edelleen takaisin Suomeen. Saapuessamme auringon laskettua meita tervehti iloisen viilea, nollan tienoilla oleva lampotila seka kaupunkiymparistoksi huikeat maisemat. Kylmyys toi samantien mieleen syksyn, joka tana vuonna on - tahan saakka - jaanyt valiin. Myos ilman puhtaus ja raikkaus tuntuu suorastaan mahtavalta. Taman lisaksi kaupunki on rakennettu kaytannossa muutaman kukkulan paalle ja valiin, ja arkkitehtuuri on hyvin brittivaikutteinen. Chandigarhia mukaillen kaduille ei myoskaan kuulu alamolo ja aanitorvien kakofonia, vaan rauhallinen keskustelu, kun villaisiin slipovereihin pukeutuneet paikalliset istuskelevat Scandal Pointilla juoruamassa.

Jo matka tanne oli kokemisen arvoinen. Alle metrin raideleveydeltaan ollut juna (joka muistutti kummasti huvipuiston possujunaa) puksutteli mukavaa 25 kilometrin tuntivauhtia ylos makia ja rinteita, nousten lopulta 2000 metria merenpinnan ylapuolelle. Trooppisehkot metsikot vaihtuivat matkalla mantyyn ja kuuseen, ja vaikkei ihan lumihuippuja nahtykaan, niin pitaa sanoa, etta naimme ehka tahan asti vaikuttavimmat maisemat.

Taalla on hyva levahtaa myos sen takia, etta joukkiomme on hieman invalidisoitunut matkan varrella. Toinen mukana olleista jenkeista sairastui ja joutui jaamaan paivaksi Chandigarhiin, ja itse olen satuttanut selkani ylisuurta reppua kanniskellessa. Pitaa toivoa, etta se kuntoutuu viela sen verran, etta paasee ylihuomenna paivan retkelle kolmen tunnin paassa sijaitsevalle vuorenhuipulle. 3,2 kilometrin korkeudesta pitaisi olla hyvat nakymat ymparoivaan vuoristoon, ja kun tanne asti on tultu, en millaan malttaisi jattaa sita valiin.

Ehka Delhista tulee viela raportoitua viime hetken fiiliksia, mutta muussa tapauksessa loppukaneetti jaanee Suomeen paluun jalkeiseen aikaan. Jouluun on joka tapauksessa enaa se kolme yota, joten pieni jannays alkaa jo hiipia selkapiiriin (sen kivun lisaksi).

Jäähyväiset palmupuille

Hetken jo luulin, etta viimeinen nakemani palmu talla reissulla oli Jaisalmerin rautatieasemalla kokottanyt keltainen muovinen palmupuu. Mutta onhan niita viela taalla pohjoisemmassakin; olemme parhaillaan Chandigarhissa, joka on Punjabin ja Haryanan osavaltioiden yhteinen paakaupunki, ja kuulemma Intian ainoa suunniteltu kaupunki. Ja se kylla nakyy: ruutukaava, leveat tiet ja riittavasti tilaa ovat jotain, jota en ole nahnyt viiteen kuukauteen.

Tajusin asken ryystaessani cappuccinoa ostoskeskuksen kahvilassa, etta olen tainnut rantautua Intian Tapiolaan. Ruotsia puhuvat kettukaulusmammat vain ovat vaihtuneet partasuisiin ja turbaanipaisiin sikhimiehiin, ja puutarhakaupungin puutarhat ovat hieman pelkistyneet. Muuten paikka todellakin tuntuu kotoisalta. Ai miten niin ikava takaisin Suomeen?

Mesta tarjoaa mukavan kontrastin myos Delhille, jossa olimme eilen. Valitsimme todellakin oikean paivan olla siella, silla paiva oli Diwali-juhlan huipentuma, tarkoittaen, etta kadut tayttyivat ilotulitteita paukuttelevista intialaisista, ja jatkuva ilotulitus valaisi taivaan. Ravintolan kattoterassilta oli todella hieno katsella meininkia, ja hetken tuntui, etta Delhi oli sina iltana maailman kaunein - ja sekopaisin - kaupunki. Kadulle laskeutuminen tuntui silta, kuin olisi tullut sotatantereelle: turvalliseksi olonsa olisi tuntenut vasta kyparan, suojalasien ja korvatulppien kera. Onneksi silmat ja korvat ovat viela paikallaan.

Delhista pitaa mainita myos metro, joka oli yhta siisti kuin Helsinki-Vantaan lentokentta. Eli jalleen puhtainta, mita Suomesta lahdettyani olen nahnyt. Hotellimme sentaan oli nuhjuisella Paharganjin alueella, joka oli mita intialaisinta seutua. Hassu kaupunki todella.

Aiemmista kokemuksista voi mainita, etta Jaipur oli aikamoinen pettymys. Ehka paikka on hieno, jos sinne paahtaa suoraan Delhin lentokentalta, mutta tassa vaiheessa reissua se ei tarjonnut enaa mitaan uutta. Vahan kuin koyhan miehen Bangalore.

Jaisalmerin kameliajelu oli ihan hauska, mutta jutusta jai turhan turistipitoinen maku suuhun. Ehka sita on tullut vietettya liian monta yota Inarinjarvella tai muualla Pohjois-Lapissa laavun alla, kun muutaman sadan metrin paassa autotiesta yopyminen ei tuntunut kovin eksoottiselta. Tahtia sentaan nakyi ihan kiitettavasti, ja unet olivat kylla yhdet parhaista talla matkalla.

Yksi hienoimmista jutuista tahan asti on ehdottomasti ollut varhainen aamu Jodhpurissa. Saavuimme kaupunkiin aamuviidelta, ja selvittyamme hotelliin paatimme Klaven kanssa menna hotellin katolle katsomaan auringonnousua. Oli viela aivan pimeaa, ja jattimaisen linnoituksen katveessa oli suorastaan taianomainen tunnelma, kun rukoushuudot kaikuivat keskiaikaiselta tuntuvan kaupungin sokkeloisten katujen ylla.

Aiemmaltakin reissulta loytyy jotain kohokohtia, mutta niita pitaa ajan puutteessa referoida hieman myohemmin. Huomenna matka jatkuu vuoristojunalla kohti Shimlaa, ja sielta edelleen Manaliin. Takaisin pitaa kuitenkin lahtea jo keskiviikkona, jotta ehdimme perjantaiaamun koneeseen kohti Helsinkia. Nain se aika alkaa kayda vahiin.

James Bondin jalanjaljillä

Menossa on toinen paiva Octopussy-leffasta tutussa Udaipurissa. En tiennytkaan, etta kyseinen patka on osin filmattu taalla, mutta jokainen kattoterassi kylla muistuttaa asiasta nayttamalla elokuvan joka ilta samaan aikaan. Ja kyllahan ne riksa-takaa-ajelut nayttaa ihan hupaisilta; sen jalkeen, kun tassa maassa on viettanyt viisi kuukautta, monista Intia-viittauksista saa paljon enemman irti.

Udaipur itsessaan on rauhallinen ja kaunis kaupunki kahden idyllisen jarven rannalla. Jarven keskella sijaitsevaan Lake Palaceen meilla ei ollut varaa, mutta sita sai sentaan ihailla kahtena iltana kaupunkia ymparoivilta kukkuloilta - toistaiseksi kauneimmat auringonlaskut Intiassa!

Kaupunki on muutenkin hyva levahyspaikka todella hektisen (ja helposti kukkarolle kayvan) Mumbain jalkeen. Taalta on hyva jatkaa kohti Rajasthanin aavikoituneempaa osaa; huomenna on luvassa Jodhpur, sitten Jaisalmer ja toivottavasti ne kamelit!

Välisumma summarum

Viimeiset pari päivää on ollut jumalaton kiire, kun on pitänyt juosta luukulta toiselle hoitmassa asioita, ja näpytellä sormet verillä tekstareita ihmisille, jotka haluaa nähdä vielä viimeisen kerran. Voi tuntua hyvältä istua Mumbain junaan ja hengähtää edes hetkinen - tämän paikan ylitsepääsemätön byrokratiaviidakko ei ole hellittänyt edes näinä viimeisinä hetkinä.

Tässä vaiheessa pitäisi kai summata omia tuntoja ja kulunutta noin viittä kuukautta. Päässä pyörii kuitenkin niin paljon asioita, ja lähdön kanssa on ollut semmoinen touhuaminen, että on suorastaan vaikea ajatella mitään. Ehkäpä jotain fiiliksiä voi kuitenkin listata.

Päällimmäisenä on helpotus. Helpotus siitä, että pääsee pois täältä, askeleen lähemmäksi kohti Suomea ja montaa kivaa asiaa siellä. En tiedä, kertooko tämä jotain oman asenteen heikkoudesta tätä harjoittelua kohtaan: olon olisi kieltämättä voinut tehdä vieläkin mukavammaksi Manipalissa. Nyt olen sen sijaan tyytynyt vain pakkaamaan kaikki matkamuistot odottamaan paluuta Suomeen. Esimerkiksi Coorgista ostettua kahvia olisi hyvin voinut keittää vaikka kerran viikossa iltapäivää piristämään, ja jotain vaatteita pitää päällä jo täällä, sen sijaan että pakkaa ne visusti kaapin perukoille, etteivät vain kulu.

Toiseksi voisin listata pienen pettymyksen. Papereita läpikäydessä muistin sen tunteen mahanpohjassa, joka oli ennen tänne tuloa pelkkien papereiden ja nettisivujen perusteella. MIT näytti kovalta paikalta, maassa, jonka menestyksestä teknologian saralla on puhuttu paljon. Vaan toisin oli marjat. Mahdollistaakseen uuden oppimisen piti todella tehdä töitä - hieman valvovasta professorista riippuen koulu ei odottanut vaihtareilta juuri mitään. Sain sentään 40-sivuisen raportin tehtyä, joten jotain konkreettista on onneksi jäänyt käteen. Ohjauksen ja palautteen puute jäi silti vielä loppumetreilläkin häiritsemään.

Myöskään paikallisen opiskelun taso ei ihan ollut sitä, jota olin odottanut. Tämä on ehkä puutteellinen kuva, koska en nähnyt sitä puolta riittävästi. Joka tapauksessa varsinkin opiskelu- ja työkulttuurillinen puoli oli hämmästyttävän vähän innostava; tästä voisi jauhaa vielä myöhemmin yhden blogitekstin verran.

Kaikesta huolimatta fiilis on aika korkealla sen suhteen, että en olisi vielä alkuvuoresta uskonut kokevani jotain näin mahtavaa samana vuonna. Tutustuminen tähän kulttuuriin (vaikkakin sitä alkaa olla jo aika täynnä) ja loistaviin ihmisiin sekä matkailu ristiin rastiin niemimaan eteläkärkeä ovat olleet aika uskomaton kokemus. Tämä tunne on vielä hieman taka-alalla, mutta uskoisin sen vahvistuvan viimeistään siinä vaiheessa, kun lähtö täältä on oikeasti lähellä. Ainakin sitten, kun ehtii hetken hengähtää Suomessa, ja miettiä, mitä onkaan tapahtunut.

Ihmisistä, joita täällä olen tavannut, voin vain sanoa, että toivon vilpittömästi näkeväni heitä uudelleen! Uskomattomia tyyppejä, aina Kolumbiasta Thaimaahan. Kaikeksi onneksi sähköinen viestintä on keksitty jo viime vuosituhannella, ja hyvin todennäköisesti jonkinlaista yhteyttä tulee pidettyä netin välityksellä.

Mitä muuta? Niin, huomenna on lähtö Manipalista, ja kolmen viikon päästä koko Intiasta. Matkaseurana on ensimmäiset kaksi viikkoa vaihtari Italiasta, ja koko kolmen viikon ajan fyysikko Suomesta. Mahdollisesti muitakin vaihtareita näkee vielä pohjoisempana. Olen tavallaan ihan helpottunut, että ei tarvitse kestää omia ajatuksia yksin. Ajan niukkuudesta ja junien käyttöasteesta johtuen matkareitti on käytännössä päätetty, ja on jotakuinkin seuraava:

1. Elloran luolasto
   
2. Mumbai
3. Udaipur
4. Jodhpur
5. Jaisalmer (ja toivon mukaan kamelisafari!)
6. Jaipur
7. Pushkar
8. Agra
9. Delhi
10. Chandigarh
11. Shimla (Kalka-Shimla on Intian pohjoisin rataosuus, juna on kuulemma Kokemus)
12. Kohde X Himanchal Pradeshin osavaltiossa
    
13. Delhi
    

Aika paljon kaikenlaista, mutta toivotaan et pää jaksaa mukana. Ellei, niin jotain voi aina jättää väliin ja rentoutua yhdessä paikassa pidempään. Reissaaminen tarkoittaa myös, että minua ei tavoita sähköpostilla ennen 19.11. alkavaa viikkoa. Terveisiä voi siis toimittaa tekstarilla, jos on ikävä. Yritän toki kirjoitella kuulumisia tänne myös matkan varrelta, mutta voipi olla, että ihmettely vie voiton!

Tämä blogi on yllättäen muuttunut viimeisten viikkojen aikana asioiden kronologisessa järjestyksessä selostamiseksi tiukan yhteiskunta-analyysin sijaan. Pää on ainakin tässä vaiheessa vielä täynnä ajatuksia, joita voisi jakaa, joten yritänkin summata myös nämä ajatukset tänne vielä Suomeen paluun jälkeenkin. Yhtenä isona aiheena - pannaan tämä tänne ylös varmuuden vuoksi - ainakin Intian "henkisyys". Katsotaan miten käy analyysin.

Vaikutuksen tekemisen taito

Duunit täällä on nyt sitten virallisesti ohi, kun pidin tänään projektiesitelmän labran porukalle. Tunnin aika supistui varttiin, joten kalvot tuli juostua aika vauhdilla läpi. En tiedä, oliko seurannut hiljaisuus seurausta ihailusta vai siitä, että heput eivät tajunneet yhtään mistä on kyse. Kohteliaisuudesta vain pysyivät hiljaa ja kysyivät korrekteja kysymyksiä.

Jos olisin ehtinyt ja jaksanut, olisin kyllä panostanut tähän esitelmään hieman enemmän, mutta kovin kylmästi ajateltuna en olisi sillä enää yhtään mitään voittanut; väikkärintekijän julkaisuun mun nimi on jo tulossa. "Ihmemies Suomesta tuli ja auttoi työssä eteenpäin."

Toinen vaikutuksen kohde on yllättäen paikalliset IAESTE-toimijat, jotka kiitokseksi antoivat pari lahjakorttia paikallisiin liikkeisiin. Kaksi 10 prosentin alennusta ravintolaan, ja kaksi 15:n prosentin vastaavaa johonkin krääsäkauppaan. Hieman huvittaa ajatella, että ravintola-aterian sadasta rupiasta kymmenys on kymppi, eli noin 20 senttiä Suomen rahaa. Noh, ajatushan se on tärkein.

Kyselin hieman kierrellen kiitoksen aihetta, ja selvisi, että olivat kovin vaikuttuneita hindin taidostani, joka kuulemma on "oikeasti hyvä". Hämmentävä huomionosoitus; käytettyä autoa en sillä kielellä lähtisi ostamaan, mutta kaipa siitä voi olla iloa jos englannin kanssa joutuu tässä maassa pulaan.

Huvittavaahan tämä oli, mutta toisaalta ihan yhtä lailla sitä itse tulee otetuksi, jos ulkomaalaiset a) yrittävät b) oppivat edes jotain suomen kielestä. Jos parissa vuodessa pystyy oppimaan tuon pohjoisen kielen keskustelutasolle, on se mielestäni aina papukaijamerkin arvoinen suoritus. Kaipa vaikutuksen tekemistä helpottaa aina se, jos opittu kieli on vähänkään erikoisempi.

Seuraavaksi voisin tehdä vaikutuksen itseeni, ja rentoutua hieman ennen lähtöä Manipalista, huolimatta siitä säätämisen määrästä, joka edessä vielä on.

Goalta kulttuurifestiin, Manipalista Rajasthaniin

Pääsin sitten viimein Goallekin asti. Tähän asti säätila ja muut hyvät tekosyyt ovat estäneet matkan kuuden tunnin päähän, mutta kun duuni alkoi olla pientä viilaamista vaille valmis, päätin hypätä parin muun vaihtarin mukaan Pohjois-Goalle maanantaina.

Alunperin ajattelin viettää siellä koko viikon, mutta maanantaina tuli tieto, että torstaina on "vuoden isoimmat kekkerit", jossa kaikkien pitäisi olla läsnä ja vieläpä keksiä jotain ohjelmaakin! Tiesin kyllä, että organisointi on näille sankareille välillä mahdotonta, mutta tämä oli aika lailla huippu.

Pitää sanoa suoraan, että tämä yllätys vitutti sen verta paljon ettei tehnyt mielikään keksiä yhtään mitään esitettävää. Päädyin kuitenkin lopulta pitämään lyhyen kiitospuheen hindiksi; en toki itse kirjoittanut sitä kokonaan, vaan apuna oli intialainen kaveri. Kai se sitten kuulosti oikealta, kun intialaiset kovasti kiittelivät jälkeenpäin. Itselle tuntui lähinnä hassulta puhua sanoja, jonka merkitystä ei ymmärtänyt. Muuta ohjelmaa olivat mm. meksikolaisten tyttöjen upea tanssiesitys, nopeasti kyhätty kitara-mies-ja-laulu -show, sekä portugalilainen kansan(?)laulu. Lisäksi saimme tietysti kuulla perinteistä intialaista musiikkia.

Parissa päivässä järkätyksi kokonaisuus oli varsin vaikuttava, ja alun pahan tuulen mentyä ohi illasta jäi lopulta todella positiivinen fiilis.

Vaikka olisi siellä Goallakin voinut viettää tämän viikon. Tähän asti on tehnyt mieli karttaa turhan turistipitoista meininkiä, mutta tässä vaiheessa harjoittelua tuntui vain hirmu hyvältä nojata taaksepäin rantatuolissa ja ottaa toinen hörppy piña coladasta. Eikä se koluamamme biitsi (Anjuna) nyt niin pakettimatkailijoiden kyllästämä ollut, enemmänkin rento elämäntapaintiaanien satamapaikka.

Tästä pienestä Intia-väsymyksestä johtuen tuntuukin hiukan vaivalloiselta ajatukselta, että ensi perjantaina juna lähtee kohti Mumbaita, ja edessä on kolmisen viikkoa matkailua Pohjois-Intiassa. Olisin kovin mielelläni tullut tässä välissä takaisin Suomeen, ja tähän maahan taas pienen lepotauon jälkeen. Mutta kaikkea ei kai voi saada - ehkäpä fiilis kohoaa, kun pääsee näkemään muutakin kuin etelän palmupuita. Ja seuraksi saan sentään Klaven Suomesta, mikä toimii (ehkä) matkafiiliksiä kohottavana tekijänä.

Hellemaa

Monsuuni on nyt kai virallisesti ohi, kun tällä viikolla ei ole satanut lainkaan yhtä ukkoskuuroa lukuunottamatta. Sen aikaan olin syömässä ravintolassa, joka muuttui katkeilevan sähkön myötä aikamoiseksi diskoksi. Pitää myös sanoa, että parinkymmenen metrin säteelle iskevä salama säikäyttää aika mukavasti...

Joka tapauksessa lämpötila on nyt hivuttautunut mukavaan noin kolmeenkymmeneen, jossa se on yöt päivät. Auringonpaahteessa asteita on tietysti hiukkasen enemmän, eikä iltapäivän auringossa tee juuri mieli liikkua ulkona. Pitää edelleen nostaa hattua lentopalloilijoille, jotka tahkosivat useamman matsin päivässä tuossa helteessä.

Jatkuva nestehukka tekee myös alkoholin juomisesta astetta haastavampaa. Jo pari olutta tuntuu seuraavana päivänä (jo senkin takia, että siihen lisätään glyseriiniä säilydyyden parantamiseksi - nam!), kunnon tumuista nyt puhumattakaan. Erityisesti tänään on tuntunut, että ei vaan pysty juomaan niin paljoa nestettä kuin elimistön tasapainoon saattamiseksi tarvitsisi.

Hauskaa tässä kaikessa on se, että siinä missä itselleni kesä on ollut pisin koskaan kokemani, Portugalista tulleelle tytölle se taas on ollut lyhin! Ilmeisesti jatkuvaa sadetta ei siellä lasketa kesäksi. Itse olen kyllä taivuttanut määritelmää tuosta kohtaa, kun monsuuninkin aikaan lämpöasteita on ollut aina päälle kahdenkymmenen. Nyt niitä ainakin on riittävästi!

Techtatvan riemua

On hiukan kiusallinen olo, kun intialaiset kaverit kyselevät, mihin kaikkeen olen osallistunut, ja itsellä pyörii vain työjutut mielessä. Täällä on siis meneillään jokavuotinen ja vuoden suurin opiskelijatapahtuma, Techtatva, joka pitää sisällään aivan kaikenlaista pientä ja isompaa tapahtumaa koodauskilpailuista leffanäytöksiin.

Lisäksi Manipalissa järjestetään samaan aikaan Intian opiskelijoiden Model UN Conference, eli jonkinlainen YK-konferenssisimulaatio. Aiheena konferenssissa on ydinvoima ja ilmastonmuutos, eli kohtuullisen hedelmällinen työmaa vittumaiselle insinööriargumentoinnille. Toisaalta konferenssissa pitäisi edustaa suurinpiirtein oman maan virallista kantaa, joten hirmuiseen keulimiseen ei edustajilla ole varaa.

Tämä pidetään opiskelijavoimin, ja myös muutama vaihtari on mukana. Tavallaan tilaisuus olisi kiinnostanut, mutta arvelin aiemmin, että tässä vaiheessa itsellä tulee olemaan kädet täynnä tekemistä muutenkin. Niinkuin onkin.

Työprojektin loppuraportti on edelleen hiottavana, ja oikeastaan vain yksi kohta kaipaa enää lopullisen silauksen. Olen ymmärtänyt, että professorini pitää sitä "kohtaa" erittäin tärkeänä, mutta itselleni ei ole vielä auennut, mikä on tiettyjen painotusfunktioiden relevanssi todellisuutta ajatellen. Proffa ei tätä myöskään minulle kyennyt selittämään, joten olen tällä hetkellä hieman suu avoimena sen suhteen, mitä dokkariin nyt pitäisi sisällyttää. Ehkä toinen rommitoti auttaa hahmottamaan näiden funktioiden teknisille tieteille vieraan mystiikan (intialainen rommi on muuten täyttänyt kaikki odotukset - pehmeä hedelmäinen maku toistuu halvimmissakin sekoituksissa).

Loppusuoralla mennään joka tapauksessa. Techtatvaan kuuluu kaiken muun hässäkän lisäksi vielä se lentopalloturnaus, josta jo ehdin raportoida. Itse en tietenkään päässyt pelaamaan, kun urheiluJohtajan tulkinnan mukaan vaihtarit ei kuulu joukkueeseen. Olin kuitenkin katsomassa MIT:n joukkueen menestystä, joka harmillisesti tyssäsi välieriin. Että ainakin sen verran olen osallistunut tähän festivaaliin. Ehkä sitten huomenna, kunhan saan sen dokumentin valmiiksi...

Fiilistelyn abc

Pitää kai tunnustaa itselleen, että tällä hetkellä on hiukan ikävä takaisin Suomeen. Ei sillä, etteikö täällä riittäisi tekemistä tai uutta nähtävää, mutta olisi vaan hirmuisen kiva olla taas Suomessa. Istua kotona juoden aamukahvia, kävellä Helsingissä lauantai-iltapäivänä. Nähdä kavereita.

Ehkä ikäväntunteeseen liittyy myös lähdön läheisyys; jos olisin ollut täällä vain kolme kuukautta, sama vaihe olisi tullut kai jo elokuussa. Nyt olen asennoitunut lähtemään "pian", ja ajatukset ovat siirtyneet osin jo paluun jälkeiseen aikaan.

Pieni osa tämän hetken fiiliksistä johtuu varmasti siitäkin, että olen turkasen väsynyt viime viikonlopun retken jälkeen. Kuva intialaisten organisointitaidoista ei hirmuisesti parantunut, kun paikallinen IAESTE-toimikunta järjesti matkan Coorgin alueelle (virallisesti nykyään Kodagu, mutta vanhempi nimi on edelleen laajemmassa käytössä).

Takana on kaksi yötä bussissa, johon olisi mahtunut seitsemän kääpiötä, muttei enää Lumikki. Silti vaihtareita tungettiin sisään kaikkiaan 19. Epämiellyttävyyttä olisi voinut lisätä lähinnä vain torakoilla ja vatsataudilla; kaikki muu oli sieltä koettelevammasta päästä. Jopa kuoppainen Mangaloren tie oli luksusta Coorgin mäkisten ja mutkaisten mutapolkujen jälkeen.

Nähdyt paikat sinänsä olivat vaikuttavia - maisemia olisi voinut katsella vaikka miten pitkään, ja tiibetiläisten munkkien luostari (älkää kysykö, mitä se tekee Etelä-Intiassa) oli suorastaan huikea. Harmittaa ehkä hieman, että itse järkkäämällä viikonlopusta olisi saanut paljon miellyttävämmän. Sen sijaan ei harmita, että pääsimme katsomaan, miten kahvia kasvatetaan, ja sain myös ostettua sitä itselleni kilon. Sen tuoksu oli yhtään liioittelematta parasta, mitä Intiassa olen haistanut.

Nautittaviakin hetkiä siis riittää, kun taas toisaalta odotan varsin suurella innolla marraskuuta. Kaipa ristiriitaiset fiilikset kuuluvat ihmisen pääkoppaan kuin spitaali kadunmiehelle. Pitäisikin vaan yrittää keskittyä pusertamaan duuniprojekti kasaan ja "tekemään kaikki, mitä Etelä-Intiassa haluaa tehdä, kun vielä on täällä".

Asiantuntemusta ja asiantuntemusta

Tanaan vietetaan Mahatma Gandhin syntymapaivaa, joka ei jalleen nay muuten kuin siina, etta yliopisto (ja moni muu paikka) on kiinni. Paiva on sujunut varsin rauhallisesti duuniprojektin loppuraporttia hioessa; hyvalla tuurilla se on valmis jo taman viikon aikana, mutta voi hyvin olla, etta monikymmensivuisen dokumentin kanssa painiessa menee viela pitkalle ensi viikkoon. Joka tapauksessa aikaa tuntuisi harjoittelujakson lopuksi jaavan myos muulle hieromiselle, mika on varsin positiivinen asia.

Jossain valissa pitaisi myos esitella omia tekemisia laboratorion porukalle. Janna nahda, ovatko he yhtaan kartalla, kun lahestymistapa on hiukan erilainen (= laaja-alaisempi), kuin mita siella on kai totuttu nakemaan.

Itsenaisen puurtamisen lomassa olen yllattaen paassyt neuvomaan paikallista vaitoskirjantekijaa robustin saadon saloihin. Heppu oli ennen yhteydenottoa paininut noin kuukauden verran Matlabin kanssa, ollen edelleen lahes lahtokuopissa. Tokihan jo pykalan arvoasteikolla korkeammalla olevan neuvominen ponkittaa itsetuntoa, mutta erityisen iloista oli huomata, miten suurena Asiantuntijana(tm) tama vaikkarintekija minua nyt pitaa. Teki mieleni sanoa, etta ainoa juttu, mita minulla on, mutta hanella ei, on pieni oma-aloitteisuus ja kokeilunhalu.

Lentopallon suhteen sen sijaan voin huoletta sanoa olevani paikallisia hiukan paremmalla tasolla. Tormasin eilen sattumalta MIT:n joukkueeseen harjoittelemassa, ja liityin heidan seuraansa. Laji sinansa on hiukan eri kuin Suomen sisapallo, kun sita pelataan ulkona kovalla alustalla, ja märällä, noin kilon painoisella pallolla. Oli kuitenkin mukava pelata pitkasta aikaa, ja tosiaan, vaikka edellisesta treenikerrasta on kulunut jo yli 4 kuukautta, kulki peli suhteellisen mukavasti, ja jengi toivotti minut tervetulleeksi mukaan.

Taka-ajatuksena heilla oli myos ensi viikolla pidettava Manipalin koulujen valinen turnaus, jossa tietysti mielellaan pelaavat parhaalla mahdollisella jengilla. Harjoituksia porukalla on joka paiva poislukien sunnuntait, ja jos osaamistaso on mika on, ja ainoa koitos pari kertaa vuodessa pidettavat paikalliset turnaukset, ei voi kuin ihmetella nuorten intoa.

Minut saa iloiseksi...

...paperi. Niinkin tylsalta kuin se kuulostaa, yksittainen paperi saa minut talla hetkella iloiselle tuulelle. Ihan paperimuodossa se ei viela ole, mutta lahes kuitenkin. Kyseessa on duuniprojektin loppuraportti, joka pitaisi myos hyvaksyttaa erikoistyona omaan tutkintoon. On aina ilo saada paatokseen (tai edes lahelle sita) jotain, jota on vaannetty kuin Iisakin kirkkoa.

...villisika. Kavellessani "kaupungilta" kohti yliopistoa nain eilen villisian loikkivan jalkapallokentan halki. Se siis kirjaimellisesti loikki, vauhtia, jossa itsellani olisi ollut tekemista pysya perassa. Hyvin absurdi naky jopa tassa maassa. Muitakin elainkunnan harvinaisempia jasenia on nahty; tormasin eilen myos yli metrin mittaiseen kaarmeeseen kotipihalla. Avatessani oven se luikerteli vilkkaasti pensaikkoon piiloon. Epaselvaksi jai, mika laji oli kyseessa - ensivaikutelmasta tuli mieleen Hampissa nahty kobra...

...Chennain aamuruuhka. Kuusi miljoonaa asukasta menossa samaan aikaan toihin ei kuulosta hohdokkaalta, mutta jollain kierolla tavalla nautin tuon kaupugin vilinasta maanantaiaamuna. Aamuisin kaikki ovat jotenkin rauhallisempia: kaikilla on sama paamaara, eika kukaan aksyile toiselle. Erityisesti paikallisjuna oli Intian oloihin jotain kasittamatonta: ihmiset jonottivat(!) lippujaan, ja maksoivat kiltisti tasarahalla. Ei huutamista, etuilua tai kyynarpaita. Myos laiturilla sisaanmenijat odottivat kuuliaisesti, etta kaikki ehtivat ulos, vilkaisivat viela kerran onko ketaan tulossa, ja vasta sitten marssivat sisaan hyvassa jarjestyksessa. Tama kaikki tuntui niin hyvalta, etta olisin voinut jaada sinne junaan asumaan.

...monsuunifudis. Suopotkupallon intialainen vastine, sateessa, jossa nopein tapa liikkua on uiminen; harmittavaa, etta tama laji tuli keksittya vasta nyt, kun sadetta on kestanyt nelja kuukautta. Ihan koko aikaa ei sada, mutta oikein mitaan ulkoaktiviteettia ei vielakaan voi suunnitella ilman sateenvarjoa tai mutakylpya. Joskus jalkimmainen on ihan kiva vaihtoehto. Joka tapauksessa ymmarran nyt taysin jokakesaisen suopotkupallon viehatyksen.

Takaisin sateeseen

Tassa maassa liikkuessa vastaan tulee kaikenlaisia matkaajia. Useimmat turistit nayttavat varsin tavallisilta lansimaisilta hepuilta kameroineen ja matkamuistoineen, mutta ajatus pysahtyy hetkeksi osan reppumatkaajista kohdalla. Ensimmainen ajatus, kun kohtaa "turistin", joka on viettanyt Intiassa jo vuosia, on, mita he mahtavat olla pakenemassa.

Madurain budjettihotellissa pari kuukautta sitten kohtaamani seurakunta oli harvinaisen karrikoitu esimerkki naista pakomatkalaisista. Ranskalainen kovin ujo poika hihattomassa paidassa oli saapunut vasta pari paivaa sitten ja valitteli aamupalan mausteisuutta. Yli nelikymppinen erittain ruskettunut saksalaisnainen kertoi tarinoita lumilautailureissuistaan, ja toinen saksalainen, todennakoisesti myos paalle 30, oli viettanyt Intiassa jo kaksi vuotta. Matkatavaroinaan hanella oli vain paallaan oleva valkoinen puuvilla-asu seka rullalle kaaritty patja.

Naista sankareista voisi kirjoittaa vaikka romaanin; ehdin jo kehitella tarinoita siita, mista rikoksista valkoasuinen saksalaismies oli kotimaassaan tuomittu, tai missa investointipankissa tyoskennellyt intensiiviset 10 vuotta keraten saastoja, joilla nyt eleli herroiksi samalla etsien kadotettua nuoruuttaan.

Pondicherryyn, joka oli yksi viime viikonlopun matkakohteista, matkaajat pakenivat ilmeisesti kotimaan liian tiukkaa huumelainsaadantoa, paatellen marijuanan kaupittelijoiden maarasta. Kaupunki on myos kauttakulkupaikka Intian New age -paakaupunki Aurovilleen, joka sijaitsi 10 kilometria pohjoiseen. Taman henkisyyden keskuksen olisi kuvitellut olevan vahemman maallisten nautintojen paikka - tai ehka kyse on vain jalon ajatuksen ja jalojen ihmisten ymparilla raatokarpasten lailla porraavista mukahengellisista, mistas sita tietaa.

Varmasti myos omalla kohdalla tassa matkassa on kyse jonkinlaisesta pakomatkasta. Pako diplomityon aloittamiselta (tai loytymattomyydelta). Pako "oikeaan elamaan" siirtymiselta. Ehka ennen kaikkea pakeneminen silta ajatukselta, etta olisin opiskellut lahes 7 vuotta kokematta yhta tuon ajan hienoimmista jutuista, ulkomailla oleskelua.

Viikonlopun minipakojen janna puoli on, etta niiden jalkeen on aina edessa paluu takaisin tuttujen ympyroiden aarelle. Tamil Nadun helliva helle oli lyhytaikainen, ja vaihtui eilisen myota Karnatakan yha jatkuvaksi sateeksi. Samalla tavalla koko Intia jaa kohta taakse, ja edessa on se tuttu uusi elama Suomessa; taman realiteetin tiedostaminen on itse asiassa ollut aika kiva juttu auttaen ymmartamaan, etta nyt meneillaan oleva ajanjakso ei voi jatkua ikuisesti.

On mielenkiintoista ajatella, kokeeko osa noista kummallisista pakomatkaajista koskaan omaa paluutaan sateeseen.

Minä-Intia 2-1

0-1:

Intia otti vahvan johdon heti alussa todella puuduttavalla pelilla. Keskikenttapelaajat Byro ja Kratia eivat antaneet armoa, ja jouduin lopulta luovuttamaan jattaen tarvittavan postipaketin toimittamatta. Eratauolle Kochiin lahdettiin siis Intian pienoisessa johdossa. Toisaalta maiseman vaihto antoi itselle hyvin aikaa miettia, miten jatkaa tasta eteenpain.

1-1:

Tasoitus tapahtui melko rauhallisissa tunnelmissa Intian joukkueen viela uinuessa johto-osuman jalkimainingeissa. Juna saapui Kochiin iloisesti neljalta aamuyosta, joten aikaisen aamukahvin jalkeen oli loistavasti aikaa nahda tuo kaunis merenrantakaupunki auringonnousun aikaan eri kaupunginosien valilla suhaavalta lautalta kasin.

Kaupunki itsessaan oli erittain lumoava, eika itselleni tuottanut vaikeuksia viettaa siella kolme paivaa maha kahvista kipeaksi juoden (joka aamu teki mieli huudahtaa Twin Peaksin agentti Cooperin tyyliin "Damn good coffee!"). Intian timantinkova puolustus oli tipotiessaan, ja seka arkkitehtuuriltaan etta ilmapiiriltaan kovin eurooppalaista muistuttanut Fort Kochi tarjosi tilaisuuden punttien tasoitukseen suorastaan lapi kavellen.

Edes silmät päästä kusettavat matkamuistokauppojen myyntimiehet eivat saaneet hyvaa fiilista laskemaan. Osa taiasta oli myos upeat eksoottiset (tosin hitusen turisteille viritetyt) tanssiesitykset, joita sai nahda molempina iltoina. Tai sitten se oli vain kofeiini, jota sai ensimmaiseen kertaan kolmeen ja puoleen kuukauteen riittavan annoksen...

2-1:

Itseluottamuksen palauduttua mahtavan viikonlopun jalkeen ottelua oli ilo jatkaa. Heti Manipaliin saavuttuani marssin suoraan Intian maalille, postikonttoriin, aikomuksenani sinetoida turhan pitkaan jatkunut pallottelu. Intian sinnikkaat puolustajat olivat tiiviisti pakkautuneet postitustiskin eteen vailla minkaanlaista jonoon jarjestymista, mutta tiukka yrittaminen palkittiin. Puolen tunnin painostamisen jalkeen paasin tunkeutumaan lapi; tahan puoli tuntia tahkoamista lisaa, ja paketti oli valmis toimitettavaksi Suomeen.

Tasta on helppo jatkaa kohti seuraavia koitoksia. Ensi viikonloppuna Chennai, nyt takaisin Pasilaan.

Tsu-tsu-tsuu

Olemme muiden vaihtarien kanssa välillä vitsailleet, että Intiassa vain rikollisuus on organisoitua. Tuo väite tuli yllättäen todistettua vääräksi tänään, kun kännykkään tuli tsunamivaroitus jopa ennen kuin ehdin lukea asiasta suomalaisista uutispalveluista. Netistä selvisikin sitten, että järistys oli toisella puolen Intiaa, joten täällä Arabianmeren rannalla voi olla aika huoleti. Ja taitaa se vaara siellä Chennain rannikollakin olla jo ohi.

Ensi viikonlopun reissu suuntautuukin sopivasti meren rannalle, etelässä sijaitsevaan Kochin kaupunkiin. Tämä helmi jäi näkemättä viime Keralan rundilla, joten ajattelin paikata sen nyt viettämällä viikonlopun siellä. Odotukset ovat korkealla erityisesti kahvin ja suklaakakun suhteen; nuo herkut ovat Kochissa kuulemma vähintään Etelä-Intian kärkeä.

Olen tänään viettänyt pari hetkeä myös intialaisen byrokratian parissa. Tarkoituksena on panna Suomesta tuodut liiat matkatavarat ja tukku täältä ostettuja tuliaisia postissa takaisin; maksimi yhdelle paketille on 20 kg, ja tietysti tämä raja ylittyi ensimmäisellä yrittämällä. Huomenna siis uudestaan hieman kevennetyn kuorman kera.

Kokonaisuudessaan tuosta palvelusta tuli fiilis, että kukaan ei oikein haluaisi myydä sitä minulle. Niin kauan kuin maailma pysyy uomissaan ja meri rannan oikealla puolella, ei itsenäisiä ajatuksia ole tarvis ravistella liikkeelle. Reppumatkaajalla on iso reppu, ja sinne pannaan junamatkojen varrelta ostetut kolme helminauhaa ja ryppyhame; bisnesmatkaajalla on iso matkalaukku, ja hän kulkee taksilla joka paikkaan ja palaa kotiin heti kun bisnekset ovat ohi. Kaikki tämän kaavan ulkopuolelle eksyvät jäävätkin sitten kovin yksin oman erikoisuutensa kanssa.

Postimies jopa epäili ääneen, onko paketin lähettäminen turvallista, kun "tullissa voivat avata sen ja panna jotain omaan taskuun". Terveisiä vaan Suomen tulliin velipojalle ja muille tutuille - tiettyä perusluotettavuutta oppii täällä arvostamaan!

Tsunami siis jäi onneksi kokematta, mutta jonkinlaista aivomyrskyjen nostattamaa mentaalihyökyaaltoa tässä maassa kaivattaisiin. Ennakkoluulottomuus ja poikkitieteellisyys kuulostavat Suomessa jo kirosanoilta, mutta niin vain se laatikosta pois tuleminen tekee elämän kivemmaksi. Ei liene yllätys, että tämä MIT ei ole mikään innovaatioiden kehto.

Tuhannen vuoden synttärit

Keskiviikkona vietettiin Krishna Janamashtami -festivaalia Krishnan syntymäpäivän kunniaksi. Jos MIT-tyylinen opiskelijasynttäri oli suomalaiseen makuun eksoottinen, niin kyllä sitä parituhatvuotisen jumalankin kunniaksi osattiin panna jalalla koreasti.



Arviolta 30 000 ihmistä oli kerääntynyt Udupin Krishna-temppelin läheisyyteen pyhäkkörykelmää ympäröivälle leveälle tielle, jossa ulkoilmajuhlallisuudet tapahtuivat. Jotain seremonioita pidettiin myös temppelin sisällä, mutta ne jäivät meiltä näkemättä, sillä tulimme paikalle vasta hieman myöhemmin; kuulimme näistä riiteistä vain tutulta matkaoppaalta, johon tuntuu törmäävän joka kerta kun liikkuuu tässä temppelikaupungissa.

Hetken odottelun jälkeen alkoi ulkonakin tapahtua: ihmisiä ulkona siunannut temppelielefantti alkoi tanssia villisti, ja ilmeisesti temppelin pääpappi kantoi
juhlakalun kuvan temppelistä sen edessä seisoneisiin kullattuihin vaunuihin. Tämän jälkeen hän suoritti jonkinlaisia riittejä palavan tulen kanssa, jonka jälkeen juhlat pääsivät varsinaisesti käyntiin.



Temppelistä alkoi virrata toinen toistaan omituisempaa jengiä. Perinteisen papin näköiset heput saivat seurakseen joukon siniseksi maalattuja ja kaislahameisiin puettuja miehiä, jonka jälkeen seurasi vielä tanssivia tiikereitä ja leopardeja konekiväärejä(?) heiluttelevien miesten seurassa.

Jokaisella oli oma funktionsa; papit rikkoivat kasan kookospähkinöitä rattaiden eteen, ja alkoivat vetää niitä eteenpäin tietä pitkin. Siniset miehet pysähtyivät tien päälle kaartuvien puisten porttien kohdalle: portin huipulle oli kiivennyt mies, joka roikotti narun päässä saviruukkua. Sinisten miesten tehtävänä oli pitkillä teroitetuilla sauvoilla rikkoa ilmeisesti maitoa täynnä oleva saviruukku, jonka jälkeen he pääsivät jatkamaan matkaa.



Kissaeläimiksi pukeutuneet miehet sen sijaan tanssivat pitkin matkaa, ja pysähtyivät erityisesti reitin varrelle rakennetuille lavoille tanssimaan villisti trumpetinsoittajien tahtiin.



Osan pappisporukasta tehtävänä oli edelleen jakaa ihmisille ruokaa ja leivonnaisia näiltä lavoilta käsin. Hedelmät ja leipomotuotteet sinkoilivat ilmassa, ja yleisö oli erittäin fanaattinen yrittäessään napata näitä kiinni. Turistina sai pitää varansa, ettei päähän osunut satunnainen ilmassa lentävä kookospähkinä.

Kulkue jatkoi kiertämistään, ja itse seurasimme meininkiä noin tunnin verran. Tähän aikaan mahtui paljon naurua ja riemunkiljahduksia, mutta myös pienimuotoisia ahdistuksen tunteita; paikalla oli aivan liikaa ihmisiä, jotta tapahtuma olisi ollut suomalaisen mittapuun mukaan turvallinen, ja liikkuminen yhtään mihinkään oli ajoittain täysin mahdotonta. Toisaalta väkijoukon puristaessa ihmisiä se myös hellitti käsittämättömän nopeasti, jos joku älähti joutuvansa puristuksiin. Tuntui, kuin koko porukka juhlatunnelmasta ja monien vahvasta humalatilasta huolimatta olisi toiminut yhteisen ison festivaalihengen mukaan.

Illalla lähtiessämme kohti Manipalia osa festariporukasta jatkoi vielä juhlia. Tiikeripukuiset, nyt jo hyvin vahvasti humaltuneet tanssijat kiersivät pitkin Udupin keskustaa yrittäen hakea kaikkia ohikulkijoita tanssiin. Mieltä lämmittävä näky tässä maassa, joka menee käytännössä kiinni yhdeltätoista illalla.

Kuka pelkää turbaania?

Loppuviikko on mennyt iloisesti kuumetaudin kourissa; en muistakaan milloin viimeksi olisin ollut 39 asteen kuumeessa. Lämpötila kuitenkin laski normaaliksi parissa päivässä, joten malaria jäi vielä toistaiseksi kokematta.

Mietiskelin tänään koulun ruokalassa jokin aika sitten ainakin Ranskassa vellonutta keskustelua uskonnollisten symbolien kieltämisestä kouluissa. En nyt millään muista, mikä oli perusteena tälle käytännölle, mutta ainakaan tästä näkökulmasta en keksi yhtään järkevää syytä sille, miksi esimerkiksi sikhimiehiltä pitäisi kieltää turbaanit tai musliminaisilta huivit. Kateus toisen uskontokunnan hienompien härpäkkeiden johdosta?

En ole ikinä ollut mikään uskonnollinen ihminen, mutta täällä tuntuu ihan hienolta seurata, miten turbaanit vilistävät koulun käytävillä ja urheilukentillä, melkein joka paikassa on oma hindujumalankuva valmiina suitsukkeilla ja kukkasilla miellytettäväksi, ja muovijeesuksiakin löytyy sieltä täältä. Kaikki nämä elävät sulassa sovussa keskenään, ja toisten uskontoja kunnioitetaan. Jos (ja usein kun) jotain kärhämää ihmisten välillä on, on se enemmän maallisista tekijöistä johtuvaa. Esimerkkinä toimii kuulemma vähintään kerran vuodessa toistuvat MIT-KMC -turnajaiset.

On tavallaan harmi, että tässä maassa itsellä ei ole mitään tarttumapintaa tähän uskontojen kirjoon. Lause "kuulun siihen ja siihen uskontokuntaan" toisi epäilemättä askeleen lähemmäs paikallista kulttuuria, ja toisi yhden helpon puheenaiheen lisää intialaisten kanssa.

Suomalaisesta kulttuurista löytyi sentään tänään Nokian lisäksi toinenkin palanen: intialaiset ystäväni kutsuivat Bollywood-leffassa heitettyjä polttopulloja tuttavallisesti Molotovin cocktaileiksi, vailla aavistustakaan siitä, mistä tämä nimitys on peräisin.

Sunnuntairealismia

Olin sunnuntaina Mangaloressa katsomassa leffaa. Harvemmin on tullut lähdettyä bussilla kahden tunnin päähän päästäkseen elokuviin; jopa Ivalossa oli salonkikelpoinen teatteri, johon pätkät tosin tulivat muutaman kuukauden viiveellä. Joka tapauksessa Manipalin leffateatterit näyttävät vain piraattipätkiä, joita voi yhtä hyvin katsella omalta - siis kaverin - koneelta, joten vajaan miljoonan asukkaan Mangalore on lähin paikka päästä oikeaan tunnelmaan.

Ostin matkalle luettavaksi Times of Indian sunnuntainumeron, josta löytyikin varsin kiintoisia artikkeleita. Ensinnä huomio kiinnittyi etusivuun: olin aivan hetkeä aiemmin lukenut netistä "tuoreimmat uutiset", mutta silti paperinen lehti onnistui olemaan sähköistä mediaa edellä läväyttäen nenäni eteen lööpin edellisillan pommi-iskuista. Yli 40 kuolonuhria on aika paljon täälläkin, joten uutinen pysäytti hetkeksi. Toki esimerkiksi saman etusivun mukaan yksin elokuun aikana Vidarhan alueella (joka on ilmeisesti osavaltiota pienempi yksikkö) 65 maanviljelijää oli tehnyt itsemurhan liian kovien talouspaineiden alla, joten kysymys "paljoudesta" palautuu terrori-iskun shokkiefektiin.

Hyderabad on onneksi sen verran kaukana, että ihan viikonlopussa sinne ja takaisin ei järkevästi ehdi. Bangalore kohteena olisi tuntunut jo huomattavasti läheisemmältä. Joka tapauksessa iskut palauttivat hetkeksi mieleen sen, miten hauras tämä maa tavallaan on. Terroristiksi aikovat eivät sitten lue tätä, mutta turvatarkastukset tähän asti ovat tuntuneet lähes vitsiltä; taskut kyllä tunnustellaan läpi, mutta lentokoneeseenkaan mennessä ei tarvitse näyttää, mitä siellä on. Reppujen tarkistus ulottuu usein vain pariin päällimmäiseen tavaraan.

Pitää toivoa, että tässä suhteessa pystytään skarppaamaan menemättä jenkkityyliin äärimmäisyyksiin. Ja että militantit eivät jaksaisi kiusata pidempään maata, joka juuri nyt on länsimaisen teollisuuden mielenkiinnon kohteena suuremmassa laajuudessa kuin koskaan. Maan epävakauden kasvu olisi varmasti isku ulkomaisille investoinneille, tuoden ikävän kivikon sen aallon tielle, jolla tämän maan edelläkävijät (myös opiskelijat) ratsastavat.

Tietysti vakautta voi nakertaa myös sisältäpäin. Edellämainitut viljelijöiden itsemurhat ovat osa sitä vastakkainasettelua, johon talouskasvu yhdessä kovin eriarvoisen yhteiskunnan kanssa ovat johtaneet; myös Hesari otti tämän esille maan 60-vuotisjuhlien yhteydessä (linkki artikkeliin). Kuolleiden lukumääriä vertaamalla voisi jopa väittää, että sisäiset ristiriidat pesevät terroristit turvallisuusuhkana selvästi.

Jopa tapahtumien läheisyydessä naksaliitit, hallituksen vastaiset sissiryhmittymät, ovat niskan päällä: noin kuukausi sitten Karnatakan lehdet raportoivat Agumben viidakossa tapahtuneesta yhteydenotosta, joka päättyi kourallisen sissejä surmaamiseen. Agumbeen on täältä noin 1,5 tunnin matka, ja se on Manipalista katsottuna ykköskohde, jos haluaa kokea viidakon.

Kun äksöniä on ympärillä näinkin paljon, korostuu vielä entisestään jokin aika sitten keksimäni nyrkkisääntö leffojen katselulle: miksi mennä elokuviin katsomaan realismia, kun voi sen sijaan kokea jotain todellisen maailman ulkopuolelta? Päätimmekin amerikkalaisen ja libanonilaisen ystäväni kanssa nähdä Le Ratatouillen muiden suunnatessa Rush Hour 3:een. Piirretty kertoi rotasta, joka oppi pitämään ruoanlaitosta - mainio pätkä, suosittelen lämpimästi!

Etelän pidot

Olin eilen ensimmaista kertaa oikeilla intialaisilla synttareilla. Oli hauskaa, mutta olen myos iloinen, etta oma syntymapaiva sijoittuu taalta lahdon jalkeiseen aikaan.

Jokaisella yliopistolla on ilmeisesti hieman erilaiset tavat juhlistaa vuosien tayttymista; taalla Manipalissa se hoidetaan potkimalla ja pieksemalla synttarisankari kirjaimellisesti mustelmille. Jokainen juhlija vuorollaan saa potkaista/lyoda/hockeymailalla/kaulimella/avokammenella enemman tai vahemman vastaan rimpuilevaa kaveriaan takamukselle ja reisille. Kasittelyn jalkeen iloinen isanta ei yleensa pysty istumaan, ja joillakin on kuulemma mennyt parikin paivaa etta uni on tullut sykkyralle potkittujen lihasten kanssa sangyssa pyoriessa.

Riemuun kuului toki myos muunlainen synttarisankarin noyryyttaminen, mm. pakottamalla hanet tanssimaan intialaisen musiikin tahtiin.

Parin tunnin mopottamisen jalkeen juhlat tiivistyivat yhteiseksi tanssiksi ja hulinaksi, joka muistutti jo hieman enemman Suomesta tuttua meininkia. (Janna sinansa - meillapain kai yleensa aloitetaan hyvassa hengessa, ja paadytaan tappelun puolelle vasta pikkutunneilla grillijonossa.)

Juhlimisen vienosta rajuudesta huolimatta pitaa sanoa, etta noin hauskaa ei ole ollut aikoihin. Touhu kieltamatta kuulostaa pikkupoikien puuhastelulta, mita se varmasti onkin: jo aiemmin tuli todettua, etta suomalaiset ovat keskimaarin varttuneemman oloisia ja ehka jollain tavalla skeptisempia kaikkea kohtaan. Aarimmilleen viety coolius jattaa kuitenkin varjoonsa sen tosiseikan, etta joskus on vaan ihan pirun hauskaa heittaa rennompi vaihde paalle ja olla välittämättä, mita "sivistyneet piirit" touhusta valittaisivat. Vastaavanlainen fiilisten mukaan heittaytyminen lienee Pohjolassa mahdollista vain urheilukentilla.

Iloinen perhetapahtuma

Olin eilen Udupissa, ja satuin ystavani mukana matkapuhelinten huoltoliikkeeseen. Sen lisaksi, miten suosittu brandi Nokia taalla on (oikeasti, on aika siistia sanoa olevansa Suomesta) silmiin pisti toinenkin asia. Liikkeen tiskilla istui pariskunta kuunnellen, kuinka myyja soitti heille tietokoneelta lyhyita musiikkipatkia. Hetken ihmettelyn jalkeen selvisi, etta noin kolmekymppiset mies ja nainen olivat yhdessa valitsemassa kannykkaansa soittoaanta! Myyja vaihtoi soimaan biisin toisensa jalkeen, ja nainen ilmaisi vienoin elein, mika hanta miellytti ja mika ei.

Palveluorientoituneisuus on nahtavasti iskostunut niin pitkalle tahan kulttuuriin, etta edes soittoaanta ei aina tilata itse, vaan sen sijaan marssitaan ostamaan vastaava palvelu alan liikkeesta. Nakemalleni pariskunnalle tapahtuma oli ilmeisen tarkea, sen verran hartaasti he kayttivat puoli tuntia oikean melodian valintaan. En ihmettelisi, vaikka perheen ykkospuhelimelle haettaisiin siunaus paikallisesta temppelista...

Opiskelijoiden saavuttua Manipaliin edes ulkopuoliset palvelut eivat talla hetkella tarjoa riittavasti kapasiteettia Internetin kayttoon. Koulun ainoa siihen soveltuva mikroluokka on koko ajan varattu joko opetuskayttoon tai surffailuun, ja myos 20 rupiaa tunnilta laskuttavat nettikahvilat ovat jatkuvasti tupaten taynna.

Tyopaikallani, saatotekniikan laboratorion mikroluokassa, verkko sentaan on kaytossa, mutta luokka perhana on paikalliseen tapaan avoinna vain noin klo 9:00-12:30 ja 14:00-16:30; jos tyoajalla haluaisi pöräyttää Matlabista edes jotain irti, ei netissa pyorimiseen juuri jaa aikaa.

Pitanee kai alkaa kirjoitella lapparilla kotona, ja tuoda sahkopostit ja blogikirjoitukset USB-tikulla mukanaan toihin. Niin kai sita johonkin maailman aikaan koodattiinkin.

Meno sinne missä pippuri kasvaa

Lienee pitkasta aikaa semmoisen perinteisemman matkablogikirjoituksen aika, sen verta vinkea reissu on taas takana. Alkuperaiset suunnitelmat joutivat romukoppaan jo ensimmaisella rautatieasemalla, ja myos loppureissu oli enemman tai vahemman spontaania suihkimista. Matkareitti Mangalore-Kochi-Munnar-Madurai- Kanniyakumari-Kollam-Alepuzhi-Kochi-Mangalore tuli kierrettya aikamoista vauhtia, eika missaan paikassa ehtinyt lojua kokonaista vuorokautta. Mika on sinansa harmi; voisin palata mihin tahansa reitin varrelle uudestaan.

Yojuna vei ensin Kochiin, jonne saavuimme neljan aikaan aamuyosta. Pikaisen pohdinnan jalkeen paatimme ottaa ensimmaisen bussin Munnarin teeplantaaseille, ja kaksi tuntia meni bussiasemalla iloisesti chain ja parotan merkeissa.

Munnar oli Intiassa taysin ennennakematon paikka, ja tarjosi tahan asti parhaat maisemat. Teeviljelmia riitti silmankantamattomiin, ja Top Station -nimisesta minikeskuksesta avautui huikea nakoala vuoristoon ja sen itapuolella oleville tasangoille Tamil Nadun osavaltioon.

Ja loytyihan niita iilimatojakin viimein teepensaiden keskelta; noin minuutissa keskimaarin puolenkymmenta kaveria yritti tarrata saareen kiinni. Pitkista housuista oli kerrankin iloa. Toiasalta vajaan parin kilometrin korkeudessa myos kylma ilma piti huolen siita, etta vaatteita ei turhaan tarvinnut vahentaa. En ollutkaan kahteen kuukauteen ollut alle 15 asteen lampotilassa.

Tietysti ennen lahtoa piti pysahtya tuhlaamaan kymmenisen euroa tee- ja mausteputiikkiin. Minulla on sellainen fiilis, etta nuo ostokset ovat yksi parhaita taalla tekemiani.

Pieni tahra loistavaan matkakokemukseen tuli kameran rikkouduttua - uskoen vakaasti, etta vakuutus kattaa taman matkavahingon paatin hankkia uuden heti seuraavan tilaisuuden tullen.

Munnarista jatkoimme taksilla vuoriston lapi Maduraihin. Maisemat olivat ilta-auringon valossa upeat, ja tasangon kylat ja kaupungit nayttivat vuorilta laskeutuessa kuin pienoismalleilta. Saapuminen Tamil Naduun tuntui kuitenkin ennenkaikkea silta, kuin olisi tullut vieraaseen maahan: tienvarsikyltit ja kauppojen nimet vaihtuivat tamilinkielisiksi, ja lampotilaero vuorten ja tasamaan valilla oli lahes parikymmenta astetta.

Madurai tuntui todella "etelan kaupungilta" - juuri sellaiselta, jonka ahtailla kaduilla laihat kissat etsivat jatteista lounastansa, SMG:ta mukaillen. Halvan hotellin katolta avautui hieno nakoala kaupungin ylle, jonka siluettia dominoivat jattilaismaisen temppelin tornit. Monsuuni ei taalla kuulemma juuri vaikuta, joten ensimmaista kertaa kesakuun jalkeen saimme kokea todellisen helteen.

Aikaa taman aarresaaren koluamiseen ei kuitenkaan juuri ollut, joten mina kavin hakemassa uuden kameran, muut hoitivat junaliput, ja jatkoimme matkaa jo saapumista seuraavana iltapaivana, suuntana edelleen etela.

Saavuimme samana iltana Kanniyakumariin, Intian etelaisimpaan karkeen. Siita huolimatta, etten ollut nukkunut yhtaan yota matkan aikana kunnolla, paatin herata viiden tunnin paasta katsomaan auringonnousua. Nakyma olikin jalleen melko odottamaton: puoli kuudelta tuhannet ihmiset parveilivat rannalla ja paikallisessa temppelissa, ottivat valokuvia, kylpivat meressa, kerjasivat tai rukoilivat kuin transsissa.

Saa oli hitusen pilvinen, mutta kuitenkin sen verran vahan, etta voi sanoa nahneensa auringonnousun. Parin tunnin nokosten jalkeen oli hyva jatkaa monumenttien ja nahtavyyksien kahlaamista lapi. Tuohon Arabianmeren, Bengalinlahden ja Intian valtameren kohtaamispaikkaan mahtui yllattavan paljon nakemista, ja tietysti pakollinen poseeraus Intian etelaisimmassa kohdassa, 7 astetta paivantasaajalta pohjoiseen.

Matka jatkui edelleen illansuussa takaisin kohti Keralaa ja Kollamin kaupunkia. Lieko Keralan kommunistihallinnon ansiota, mutta tiet olivat siella uskomattoman hyvassa kunnossa. Taksin vauhti nousi jopa kahdeksaankymppiin, ja upouudet kyltit tien vierustalla opastivat eteenpain. Karnatakan kuoppaisiin mutapolkuihin verrattuna tama oli tiematkailijan paratiisi.

Kollamin torakkahotelli oli riesanamme onneksi vain yhden yon, kun jatkoimme heti aamusta matkaa veneella Keralan kuuluisaa vesistoa pitkin. Kerala Backwaters on kasite jo itsessaan, eika matkatessa jaanyt epaselvaksi miksi. Ohitse lipuvat trooppiset metsikot ja veden yli suhahtelevat kuningaskalastajat tai korkeammalla kaartelevat kotkat tekivat venematkasta ikimuistoisen.

Kahdeksan tunnin jalkeen saavuimme Alepuzhiin, josta jatkoimme suoraan bussilla Kochiin, tarkoituksenamme viettaa siella seuraava paiva. Oikean hotellin loytaminen osoittautui kuitenkin hiukan hankalaksi, ja lopulta joukko vasynaita matkaajia rautatieasemalla paatti ottaa yojunan takaisin Mangaloreen. Olisin kylla itse halunnut tutustua Kochiin, mutta koska 13 tunnin etaisyys Manipalista on sen verran vahan, totesin, etta voin palata sinne mina tahansa viikonloppuna.

Yojunasta oli tulla painajainen paikkalippujen loputtua (mika ei ollut yllatys, kun yleensa liput kannattaa varata kuukautta etukateen). Suoraan makuuvaunuun hyppaaminen tuotti kuitenkin kaivatun lopputuloksen: taydesta junasta loytyi tyhja vuodeosasto, ja 500 rupian lisamaksulla tuskainen yo ilman nukkumista paivittyi parhaiksi youniksi koko matkan aikana. Olin hiukan yllattynyt siita, etta rahat eivat edes jaaneet konduktöörin taskuun (olimme toki varautuneet lahjontaankin parempien paikkojen toivossa).

Mangaloressa meita tervehti aurinko, silla voimalla ensimmaista kertaa sitten monsuunin alkamisen. Oli aika hienoa palata takaisin "kotiin" viiden matkavuorokauden jalkeen. Kun harjoittelun loputtua matkailee enemman, pitaa todennakoisesti varata hiukan aikaa myos lepaamiselle...

Takaisin arkeen

Eilen oli Intian 60. itsenaisyyspaiva, mika ei valitettavasti kovinkaan paljoa nakynyt katukuvassa. Kaverini tosin paasi todistamaan opiskelijoiden noin puolitoista tuntia kestanytta elamointia vuorokauden vaihduttua keskiyolla. Lahimmat pippalot olivat kuulemma Mumbaissa - tata pienemmissa kaupungeissa oli aika turha haaveilla paraateista.

Ensi viikonlopun voisin viettaa taas Manipalissa, ehka jopa toita tehden. Aurinkokin on loytanyt jalleen tiensa tanne, ja kelit antavat merkkeja monsuunin rauhoittumisesta.

Talo palmujen katveessa

Muutimme jälleen tiistaina, toivottavasti nyt viimeistä kertaa. Loppusijoituspaikka on itse asiassa hiukan hienompi kuin mitä olisin osannut kuvitella: talossa asuu neljä henkeä, ja makuuhuoneiden lisäksi on yksi työhuone ja jännä "patiohuone", jossa voi vaikka istuskella sateisia monsuunikauden iltoja suitsukkeita poltellen. Vessa on länsimaisten standardien mukainen, tosin lämmin vesi jää edelleen haaveeksi. Ehdottomana plussana pitää mainita oma kookospalmu.

Turvatoimet tämän talon suhteen ovat melko tiukat, kuten koko hostellissakin. Allaolevista kuvista voi laskea sen piikkilangan ja lasinsirujen määrän, joka tarvitaan pitämään tekniikan ylioppilaat kurissa ja herran nuhteessa.







Karu ulkokuori kätkee kuitenkin sisäänsä oikein kotoisan asumuksen.



Hostellin turvallisuudesta huolehtii mekaanisten esteiden lisäksi kourallinen vartijoita. Pelisäännöt ovat intialaisille melko tiukat; esimerkiksi kotiintuloaika on kymmeneltä, eikä illallistakaan saisi syödä muualla kuin hostellin messissä. Ulkomaalaisten suhteen näitä sääntöjä tunnutaan hiukan taivutettavan - ainakaan meille ei ole vielä tullut ongelmia ulkona myöhään riekkumisesta.

Periaatteena näyttäisikin olevan, että minkä tahansa muun suhteen sääntöjä voi rikkoa, mutta tyttöjä ei poikien hostellissa suvaita. En tiedä, pelkäävätkö tyttöbakteereja enemmän koulun johtajat vai opiskelijoiden vanhemmat, mutta joka tapauksessa tilanne on se, että vaihtarien yhteisiä illanviettoja muualla kuin ravintoloissa on käytännössä mahdotonta järjestää.

Niin tosiaan, viime viikolla saimme ensimmäiset naispuoliset vaihtarit, Portugalista, Italiasta ja Kolumbiasta. He näyttävät sopeutuneen ihan kivasti, ja ilmeisesti kolme lisää on tulossa parin viikon sisällä. Taidan pyörtää aiemmat puheeni Intian liiasta pelottavuudesta.

Huomenna olisi muuten luvassa ensimmäinen taival Intian rautateillä; kohteena on luonnonkaunis Keralan osavaltio Karnatakasta etelään, ja tarkoituksena on myös piipahtaa tämän maan eteläisimmässä kärjessä. Arvuuttelimme jo, näkeekö sieltä Sri Lankaan asti.

Alkua ja lopun alkua

Parisentuhatta nuorta on viime viikolla ottanut ensiaskeleensa menestyksen valtatiellä, ja Manipal on herännyt henkiin käytännössä yhdessä yössä. Uudet opiskelijat ja heidän vanhempansa täyttivät kampuksen muurahaisten lailla; nuoret eivät ilmeisesti ole aivan yhtä itsenäisiä kuin Suomessa, joten vanhemmat ovat todellakin saattamassa heitä ensimmäisten päivien ajan. Toinen syy heidän läsnäoloonsa on varmaankin myös se, että he haluavat varmistaa Intian korkeimmasta päästä oleville lukukausimaksuille hyvän vastineen.

Jos jotain tästä hässäkästä haluaisi siirtää Suomeen, niin sen vilpittömän ylpeyden, joka nuorilla on heidän aloittaessaan yliopiston. He tietävät sen olevan hyvä juttu, ja ovat aidosti motivoituneita myös hoitamaan homman kunnialla; äärimmäisyyksiin ei kunnianhimo näytä siitä huolimatta menevän.

Lauantainen reissu Udupiin herätti jälleen huomaamaan, miten paljon tästä paikasta pidänkään. Mainion Woodlands-ravintolan iltapalaksi tarjoamat "banaanisämpylät" olivat suussasulavan herkullisia, ja näin tuli taas löydettyä uusi iloinen tuttavuus etelä-intialaisesta keittiöstä. Jo ympärilleen katseleminen on täällä elämys; intialaisten naisten perinteiset vaatteet ovat todella tyylikkäitä ja juuri riittävän paljastavia, ja näyteikkunoiden ja mainostaulujen riemunkirjavuus saa silmät hetkeksi sekaisin. Voisin opetella kirjoittamaan kannadaa vain, koska se teksti näyttää niin pirun hyvältä. On hieman haikea tunnustaa, että oleskeluni täällä lähenee puoliväliä.

Valmiit nuoret valmiissa maailmassa

Eräs kiinalainen ajattelija on sanonut: "Mieluisan ja epämieluisan vastakkainasettelu - siinä ihmismielen suurin sairaus." Tämä sairaus vaikuttaa toistaiseksi olevan ainoa epidemia, joka meihin vaihtareihin on iskenyt.

Osa meistä tuntuu todellakin löytävän hupia vain pöytätenniksestä tai alkoholinkäytöstä, ja palaavan jokaiselta viikonloppureissulta valittaen intialaisten kaupunkien likaisuutta tai ihan kaiken sietämätöntä erilaisuutta.

Varmasti kaikesta maailmassa saa epämiellyttävää, jos sitä peilaa tuttuun ja turvalliseen, siihen, josta tietää ennen tätä hetkeä pitäneensä. Tähän peilaukseen käytettävät silmälasit, kutsukaamme niitä Valmiin Maailman silmälaseiksi, eivät jätä tilaa millekään uudelle; jos vastaan tuleva kokemus ei löydy Valmiista Maailmasta, ei se voi olla mieluisa. Näiden lasien läpi katsojat tekevätkin huomaamattaan kaikelle uudessa maassa kokemalleen pikaisen mieluisuustarkastelun, jonka läpäisevät vain tutut asiat - uimarannat, hampurilaiset, dvd-elokuvat jne. Ja kas, yhtäkkiä Intian eksotiikka muuttuu silkaksi tyhjyydeksi ja haluksi päästä takaisin sinne, missä Valmis Maailma on rakennettu.

Kuulostaa pelottavan esasaariselta, mutta sillä vaikuttaa todellakin olevan merkitystä, miten asioihin suhtautuu, ja minkälaisia termejä niiden kuvailuun käyttää. Jos it sucks on Intia-sanavaraston käytetyimpiä ilmaisuja, ei mieli takuuvarmasti ole kyvykäs riisumaan Valmiin Maailman laseja edes hetkeksi. Sen sijaan ne meistä, jotka pyrkivät löytämään asioista kauniimman puolen, näyttävät nauttivan olostaan silminnähden enemmän.

Tämän olotilan saavuttaa nähdäkseni juuri sillä, että jättää mieluisan ja epämieluisan vertaamisen hetkeksi sivuummalle - syntyvään tilaan täyttyy kuin huomaamatta uusi kokemus, ja jos (Esaa mukaillen) ylärekisterin sanavarasto on viritetty valmiiksi, tämä kokemus määrittyy kuvailun kautta mielenkiintoiseksi ja nautittavaksi. Sanoilla mieluisa ja epämieluisa ei enää ole merkitystä; kokemus oli, ja kaikki valta sen kuvailuun jälkeenpäin on itse kokijalla.

Ei toki puhettakaan, että itse pystyisin ottamaan asiat näin tyynesti. Kiinalaisen ajattelijan sanoissa lienee kuitenkin hyvä ohjenuora siihen, miten matkasta saa rakennettua itselleen enemmän näköaloja avartavan.

Ei aikaa jäähyväisille

Luen parhaillaan Ramayanaa, joka on täällä jonkinlaisen kansalliseepoksen asemassa; kirjassa prinssi Rama karkotetaan kotoaan, ja hän vaeltaa vaimonsa ja veljensä kanssa läpi Intian kaikenlaisiin seikkailuihin joutuen.

Tajusin vasta aivan hetki sitten, että nämä 3000 vuotta vanhassa runokokoelmassa kuvatut paikat todellakin ovat olemassa, ja nykypäivänäkin jatkuvan palvonnan kohteena. Missä Rama oli levännyt hetkisen tai ylittänyt joen, siellä on nykyisin temppeli, jossa tätä muinaista sankaria - jonka uskotaan olevan itse Vishnun inkarnaatio - palvotaan.

Onkin jossain määrin uskomatonta, että näin vanhojen perinteiden maassa voi olla jatkuvan muutoksen keskellä.

Olisi pitänyt aavistaa pahaa, kun asuttamaamme hostellia (7th block) maalattiin uusiksi, ja sinne asennettiin pikavauhtia langatonta verkkoa. Saimme viime tiistaina vahvistuksen jonkin aikaa kiertäneille huhuille, että 7th block muutetaan tyttöjen hostelliksi lukukauden alusta, ja muutto on edessä melko pian.

No, eilen päävahtimestari pani lisää tulta takamuksen alle, hoputtaen muuttamaan viimeistään tämän päivän kuluessa. Nyt sitten ollaan uudessa hostellissa (12th block), josta pääsemme viikon päästä loppusijoituspaikkaamme, pariin pieneen taloon aivan tämän hostellin vieressä.

Meitä pienestä pompottelusta kärsiviä on 11; loput vaihtarit oli joko jo aiemmin sijoitettu tänne 12:een blokkiin, tai he olivat itse valinneet tänne siirtymisen 3000 rupian kuukausivuokraa vastaan. Porkkanana täällä on nimittäin toimiva Internet, josta myös me muuttavat saamme viikon verran nauttia.

Tällainen byrokratian jäykkyys ja asioista tiedottamisen käsittämätön vaikeus on yksi huonoimmista puolista, joita tässä maassa olen kokenut. Sen ei pitäisi olla riippuvaista vain Manipalista: intialaisten sanojen mukaan tässä maassa kaikki vähänkään virallinen tapahtuu yhtä hankalasti.

Silti tuntuu, että MIT:ssa vasen käsi on erityisen tietämätön oikean tekemisistä; vaihtopaikkojen tarjoamiseen ulkkareille on aika huimat tavoitteet, ja meistä kyllä pidetään henkilökohtaisella tasolla oikein hyvää huolta. Halusipa oikein joku IsoHerra, jonka titteliä nyt en kuollaksenikaan muista, nähdä meidät varmistaakseen, että kaikki on hyvin. Sen sijaan hostellien ylläpito painii rutiiniylläpidon kanssa, yrittäen saada omat opiskelijat mahtumaan tiilikattojen alle. Tämänviikkoinen antaa lisäperusteluita sille, että me vaihtarit olisimme tässä pelissä hieman tiellä.

Mutta ilmaisesta ei pitäisi valittaa, vai pitäisikö? Toisaalta arvostan tätä kokemusta aivan älyttömän paljon, ja on hienoa, että sekä MIT että TKK ovat tukeneet tämän harjoittelun järjestämistä. Vaatimukset työn suhteen eivät myöskään ole kovin suuria, ja tilaa itsensä toteuttamiselle on monessa suhteessa. Moni varmasti maksaisi mahdollisuudesta nähdä tätä maata viiden kuukauden verran.

Tärkeintä kai on, että osaa kunakin hetkenä ilmaista omat fiilikset vaihdon järjestävälle taholle; ilman tuota taitoa mitään parannusta ei varmasti tapahdu, ja tämän ilmaisemisen voi takuulla tehdä myös siten, ettei valita vain valittamisen ilosta.

Ja on tässä muutossa kivojakin puolia: nyt, kun oma läppäri on kiinni verkossa, on käytössä niin paljon ääkkösiä kuin jaksaa kirjoittaa! Voin vaikka laittaa pari tähän varastoon odottamaan seuraavaa muuttoa: ääööäöäöäöäöääö. äö. Lisäksi saan vihdoin ladattua verkkoon kaikki tähän asti ottamani kuvat - otoksia matkan varrelta voi kuikuilla edelleen osoitteessa

http://www.flickr.com/photos/lootus/collections/72157600355542035/



Tarinalla on tasan yksi opetus: kun karkotuksen kotihostellista ottaa tyynesti kuin Rama ikään, niin ennen pitkää se sisäinen rauhakin löytyy. (Sitä ennen tosin kymmenpäinen demonijumala on ryöstänyt vaimosi Sri Lankaan, josta hänen pelastamisekseen tarvitaan Hanumanin johtama apina-armeija.) Kesän jatkoa täältä temppelien maasta!

Terveysviikonloppu, pienella repulla

Kampuksen koulukirjakaupan nayteikkunaan on ilmestynyt uusin Harry Potter. Ilmiolta ei siis voi valttya taallakaan; pitaisikohan joskus oikeasti lukea yksi noista opuksista?

Rauhan tyyssija

Viikonloppu Hampissa oli varsinainen health camp: ei lihaa eika alkoholia, vaan sen sijaan paljon ulkoilua raittiissa ilmassa.

Hampi oli mielenkiintoinen yhdistelma vanhaa Intiaa seka intialaisten turistien ja ulkomaisten reppumatkaajien oloa helpottamaan tarkoitettuja moderneja palveluita.
Muinaisen kaupungin rauniot levittaytyivat melkoisen suurelle alueelle, ja kaikkien temppelien ja raunioiden koluamiseen kolmekin paivaa tuntui liian vahalta. Toisaalta tavoitteena ei missaan vaiheessa ollutkaan nahda kaikkea, vaan enemmankin nauttia rauhallisesta ilmapiirista surrealistisen kalliopuutarhan keskella.

Hampi Bazaar, jossa suurin osa majapaikoista sijaitsi, oli jossain mielessa perinteinen turistimesta myyntimiehineen ja ravintoloineen. Paikan rauhallisuus ja leppoisuus oli kuitenkin varsin yllattavaa, enka yhtaan ihmettele, miksi moni reppureissaaja viettaa siella useita paivia, ellei jopa viikkoja, vailla kiiretta pois.

Vielakin vaikuttuneempi olin astuessani taman keskuksen ulkopuolelle. Joka puolelle levittaytyva kalliomaisema oli kuin toisesta maailmasta, ja siella taalla, kukkuloiden paalla ja notkelmissa, lojui temppelien ja rakennelmien raunioita, kuin ripoteltuna tahan kuumaisemaan.

Maaseudun taikaa

Ehka jannimman kokemuksen virkaa toimitti talla kertaa sunnuntaipaivan vierailu pyhan joen toiselle puolelle, josta avautui palanen Karnatakan maaseutua yllattavan koskemattomana, turistimassojen laheisyydesta huolimatta.

Sunnuntai-iltapaivan rauha, naiset jauhamassa mausteita kasipelin pienemmaksi, miehet paimentamassa lampaita ja lapset pyorittamassa polkupyoran renkaita pitkin pienten kylien raitteja pani miettimaan, miten paljon naissa kylissa tiedetaan muun maailman menosta. Esimerkiksi Anegondi-nimisesta kylasta loytyi kokonaista yksi ravintola, joka tarjosi ilman ruokalistaa "vahan kaikkea". Etela-intialainen thali ei ole koskaan maistunut niin hyvalta kuin tuolloin koko paivan patikoinnin jalkeen.

Noissa pikkukylissa aika tuntui todella pysahtyneen. Mika ei tietysti helpota yhtaan, kun itselle tuli lopulta tuhoton kiire ehtia takaisin Udupiin suuntaavaan bussiin; kaksi tuntia aikaa noin 20 kilometrin matkalle on aivan liian vahan, jos maantieyhteydet eivat pelaa, eika vene ei kulje joen yli, jos kyydissa ei ole tarpeeksi turisteja.

Loysimme onneksi tiemme takaisin ja 25 minuutin marginaalin turvin bussiin, jossa unen tuloa ei tarvinnut kauaa odotella. Ilmeisesti harjoitus tekee bussimatkaajastakin mestarin, silla aiemmin nukkumatti on valttanyt visusti kuoppaiset tiet.

Ruokaa ei reppuun mahdu

Listaan "mista tietaa tottuneensa Intiaan" voi lisata sen, etta mausteista ruokaa alkaa kaivata, ellei sita saa pariin paivaan. Hampin ravintolat tarjosivat kaytannossa kaikkea paitsi kunnon intialaista safkaa, ja sekin vaha, mita oli tarjolla, oli varsin salonkikelpoiseksi laimennettua.

Tama oli hiukan yllattavaa. Reppumatkaajat, jotka Hampin ovat valloittaneet itselleen, vaikuttavat monessa mielessa puritaaneilta: rastatukka ja kirkkanvariset vaatteet pitavat huolen siita, etta reissumies ei naytakaan ihan tavan hepulta, vaan Reppumatkaajalta Intiassa(tm). Voisi kuvitella, etta tahan ideologiaan kuuluisi myos pidattyminen kaikesta lansimaisesta. Onko kuitenkin niin, etta kun kotoalähdöstä on vierahtanyt useita viikkoja, alkaa maha kaivata Nutellaa ja pannaria? Vai onko vain niin, etta ravintolanpitajat olettavat tietavansa, mita matkaajat haluavat..?

Kasvisten valtakunta

Rehellisyyden nimissa pitaa sanoa, etta viikonlopun ajan lihatta oleminen ei ole ihan ennenkuulumatonta; tanaankin olen syonyt lihakuntaan (taallapain) laskettavista tuotteista kokonaista yhden kananmunan, ja usein vegeruoan ja sen toisen valilla ei tule tehtya sen kummempaa eroa.

Tavallaan ihan mielenkiintoista, kun Suomessa kuitenkin aika usein piti huolta siita, etta paivaan mahtui edes yksi liharuoka-annos - ilman jaadessa olo tuntui jotakuinkin silta, kuin olisi auton kyydissa ilman turvavoita. Voisikin alkaa laskea, kuinka pitkia aikoja taalla (huomaamattaan) tuleekaan oltua kasvisdieetilla.

Muista aina liikenteessä

Vastoin yleista kasitysta Intian liikenne ei ole vasemmanpuoleinen; se kulkee silla puolella tieta, jolla pystyy kulkemaan. Matkakilometreja on jo ensimmaisen puolentoista kuukauden aikana kertynyt aika tavalla, ja matkanteon hitaudesta johtuen autossa vietettya aikaa sitakin enemman.

Liikennekulttuuri tietysti poikkeaa pohjoismaisesta muutenkin, kuin vain teiden huonon kunnon suhteen. Tutut liikennesaannot (1. pienempi vaistaa ja 2. turisti maksaa) ovat toki voimassa, ja varsinkin isompiin kaupunkeihin ripotelluista liikennevalistuskylteista huolimatta vauhti on turvallisuutta tarkeampi elementti. Bangaloren edistyksellisyyden huomasi muun muassa siita, etta moottoripyorailijat oikeasti kayttivat siella kyparaa. Tuo kaupunki on myos tahan asti ainoa paikka, jossa olen nahnyt kyparia myytavan; moottoripyoria sen sijaan on suhteessa muuhun liikenteeseen huomattavasti Suomea enemman.

Ajoneuvojen ehdottomasti tarkein elementti on aanitorvi, jolla viestitetaan muille tiellaliikkujille, missa oma menopeli kulkee. Tööttiä kaytetaan niin risteykseen tultaessa kuin ohitettaessakin, seka tietysti silloin, kun lukuisat jalankulkijat uhkaavat tukkia ajovaylan.

Variaatioita loytyy aanissa kuin kannykan soittoaanissa ikaan, ja joidenkin kaupunkibussien aanitorvi muistuttaakin lahinna tivolilaitetta. Silti parhaan aanielamyksen ovat tarjonneet henkiloautot, joihin on asennettu raskaista ajoneuvoista tuttu peruutusaani; kaikkein cooleimmat kuskit soittavat peruuttaessaan Lambadaa tai joululauluja(!).

Aanitorvien kakofoniasta ja liikenteen naennaisesta kaoottisuudesta huolimatta kuskit tuntuvat tietavan mita tekevat, ja homma pelaa lahes junan vessan lailla.
Onnettomuuksissa toki kuolee kymmeniatuhansia vuodessa, mutta miljardiin asukkaaseen nahden se on kuitenkin niin vahan, etta teillaliikkumisen riskin uskaltaa antaa Pohjolan miehen kannettavaksi.

Paikallisten luottamusta liikenteeseen lisaa varmaankin se, etta jokainen uusi (hindun ostama) auto viedaan temppeliin siunattavaksi, ja suojelevan jumalan nimi maalataan tuulilasiin tai vastaavaan paikkaan; erityisesti kuorma-autot ovat erittain koristeellisia. Tietysti asiaankuuluva Sri saa paikkansa myos auton kojelaudalta. Kun auto kerran on siunattu, niin mita enaa voi tapahtua!

Viime sunnuntaina paadyimme etukateissuunnitelmista huolimatta matkailemaan, ja kohteeksi valikoitui Jog Falls, Intian korkeimmat vesiputoukset viiden tunnin ajomatkan paassa Manipalista. Sympaattinen Himalaya Tourist -sotaratsu oli varsinainen loyto matkantekovalineeksi; Udupista kopattu pikkubussi kuskeineen kustansi koko paivalta vajaat 80 euroa.

Itse vesiputoukset olivat toki myos hieno kokemus. Liukkaat kiviset portaat johtivat kohti 250 metria korkean putouksen alapaata, ja tuhannet (erittain aanekkaat) intialaiset tekivat kapuamisesta vielakin jannemman suorituksen. Osa reitista piti kulkea pienten purojen halki polvia myoten kahlaten. Opaskirja pelotteli, etta iilimadot ovat tassa paikassa sateiden aikaan erittain yleisia, mutta emme silti paasseet sukimaan niita toistemme selista Viimeisen kesan tyyliin.

Tana iltana bussi suuntaa taas uuteen maaranpaahan, nimittain kohti Hampin rauniokaupunkia. Taman paivan Times of India listasi kaupungin Intian ihmeiden top 5:een, joten toivottavasti patikoimisesta jaa muutakin kuin rakkoja. Kolmessa paivassa pitaisi ainakin ehtia kierrella tarpeeksi ilman sen kummempaa suorittamista.

Monsuunikausi alkaa muuten pikkuhiljaa osoittaa laantumisen merkkeja: viikon sisaan on ollut useita "lampimia paivia", ja aurinkokin on jo pilkahdellut. Esimerkiksi tanaan on ollut mukavat (ainakin) 30 astetta lamminta, joten palelulle voi kohta heittaa hyvastit.

Rahaa kuin roskaa (ja sitähän Intiassa riittää...)

Lunastin eilen ensimmaisen kuukauden palkkasekin pankista. Liksa on lahes TEKin suosituksen mukainen, mutta harmillisesti hieman heikommassa valuutassa. 2000 rupiaa eli noin neljankymmenta euroa kuulostaa vittuilulta, mutta kylla sille taalta jonkin verran ostovoimaa loytyy. Rahalla saa keskimaarin

• 20 ravintola-ateriaa


• 20 kg kuivattua chilia


• 166 kg vesimeloneita


• 15 silkkihuivia


• 50 halpaa t-paitaa


• 33 pulloa olutta


• 50 rullaa vessapaperia


• 100 tuntia Internet-kahvilassa


• koko paivan kestavan taksiajelun 200 kilometrin paahan ja takaisin


• 132 riksamatkaa koululta Manipalin "keskustaan" tai takaisin


• 3 litraa votkaa postipakettina Suomeen


• kivittaa lintuja Bangaloren Cubbon parkissa 40 kertaa (tama oli eksplisiittisesti kielletty sakon uhalla)

Aivan kaikki ei siis lahentele ilmaista taallakaan. Kaikki, mita paikalliset eivat itse valttamatta tarvitse - esimerkiksi alkoholi tai vessapaperi - maksaa yllattavan paljon. Toisaalta paljon ihmistyovoimaa kayttavat palvelut, kuten se riksa, ovat suhteellisen halpoja, samoin kuin paikalliset luonnontuotteet.

Vaikka palkallamme ei syokaan ravintolassa ihan joka ilta, on se silti ilmeisen hyva suorittavaa tyota tekeviin verrattuna; esimerkiksi keskimaarainen tarjoilija tienaa Manipalissa vahan paalle pari tonnia, josta hanen pitaa maksaa myos asuminen, aamiaiset ja lounaat.

Pankissa kaydessa silmiin pisti myos pankin tarjous: vajaan kahden vuoden maaraaikaisesta talletuksesta luvattiin maksaa korkoa 9,5 %. En nyt millaan muista Suomen vastaavien harpakkeiden tuottoja, mutta ICICI-pankin lupaus kuulostaa silti paljolta. Sita selittanee varmasti parhaiten maan ulkomaisten (juu, myos suomalaisten) investointien vauhdittama talouskasvu, ja siten jatkuvasti lisaa rahaa imevat finanssimarkkinat. Porssikurssit takovat toistuvasti uusia ennatyksia, ja luonnollisesti myos pankit haluavat olla nailla apajilla mukana, hamuten lisaa talletuksia sijoitettavaksi.

Oma kurssi on viikon aikana taas hieman kaantynyt laskuun; olo on sellainen, etta toita on tullut tehtya ihan koko rahan edesta. Kavin jalleen eilen moikkaamassa viiksekasta professoria, ja vaikuttaa silta, etta ennen korkealentoisempien ideoideni kayttoonottoa pitaa palata viela piirustuspoydan aareen ja soveltaa klassista säätöteoriaa lineaarisen SISO-systeemin suunnitteluun - niin kovasti kuin toivoin taman alueen olevan jo loppuunkaluttu!

Lisaksi erityista harmia on tuottanut vaihtelevat kaytannot aerodynaamisten yhtaloiden esittamisessa; kirja, josta olen tahan asti katsonut mallia, ei yhtakkia olekaan yhteensopiva muiden tutkimusten kanssa, ja parametrien fysikaalisia tulkintoja on nyt saanut hakea kuin aurinkoa kesakuun taivaalta.

Taman viikon duunit on nyt onneksi tehty, ja askelvasteiden tutkiminen jatkuu taas maanantaina. Taksi viikonlopuksi ei ole tiedossa mitaan isompaa reissua, mika ei oikeastaan haittaa yhtaan. Voisin lahinna ottaa junan Gokarnalle ja istua rannalle lukemaan kirjoja, joiden vuori ei yhtaan pienentynyt Bangaloren kirjakaupoissa vierailun seurauksena.

Aallonharjalla

Hetken 7.7.2007 klo 7:07 vietin Bangaloressa neljan euron hotellissa, sikeassa unessa usean intensiivisen kaupunkipaivan jalkeen. Lahdimme tuonne IT-maailman mekkaan monsuunia ja Kalman-suotimia karkuun, ja tassa suhteessa reissu onnistui loistavasti: sateenvarjoa ei tarvinnut neljaan paivaan kertaakaan ja takaisin tullessa paa oli taas tulvillaan ajatuksia siita, miten tutkimusprojektia vieda eteenpain.

Ihmisten kanssa toimimisen ihanuus

Edellisena viikonloppuna olimme jo ehtineet vierailla Halebidin ja Belurin temppelikaupungeissa. Taksimatka sujui iloisesti maanvyorymia ja kaatuneita puita vaistellen, ja takaisin tultuamme luinkin Times of Indiasta, etta alueella tiet olivat sateen myota todella huonossa kunnossa, ja useita pienia kaupunkeja oli motissa juuri maanvyorymien takia.

Viidakon lapi kukkuloiden yli kulkenut tie tarjosi yllattavan hienon maiseman. Sen sjiaan maaranpaasta pitaa tunnustaa, etta tuhatvuotiset temppelit olivat pienoinen antikliimaksi. Kaiverrukset olivat kylla hienoja ja niita oli tuhottoman paljon, mutta ehka reissuun olisi voinut aikatauluttaa muutakin.

Periaatteessa itseani olisi kiinnostanut tehda pyoraretki toisesta kaupungista toiseen (n. 20 kilometria) - saakin oli talle suosiollinen - mutta mukana oli yhteensa 12 henkea, ja itse paadyin matkajarjestelyista vastaavaksi, joten vastuullani oli osin myos muista vaihtareista koostuvan karjalauman paimentaminen.

Matkailu Intiassa tuntuu olevan joillekin todellinen itseisarvo; kun taalla eksotiikan ihmemaassa kerran ollaan, niin kotiin ei kehdata palata, ellei takana ole vahintaan 2000 matkakilometria ja taskussa tuhat poseerausvalokuvaa monumenttien ja tiikereiden edessa levea hymy naamalla.

Matkailun ihannoinnissa ei sinansa ole mitaan pahaa, mutta kun hyvien reissujen kokemisesta tulee suoranainen pakkomielle, alkaa oma ymmarrys loppua. Kaikkein innokkaimmilla vaihtareilla ei myoskaan tunnu olevan minkaanlaista aloitekykya asioiden jarjestamiseen, joten heista saattaa yllattaen tulla aikamoinen tikku perseessa. Yhtaan kansallisuutta mollaamatta voin sanoa, etta eurooppalaiset ovat tassa suhteessa ihan nohevaa porukkaa.

Bangalore olikin mainio kohde osin juuri lahtijoiden reippauden takia; reissu tehtiin hyvin ex tempore, ja samanhenkisten ihmisten seurassa voi viettaa vaikka iltapaivan puistossa istuskellen, sen kummemmin miettimatta, kuuluuko se nice trip -kasitteen alle.

B'lore tarjosi myos jannan ahaa-elamyksen. Muistan erinakoisilta improvisaatiotunneilta, etta tarkeinta improssa on lahtea toisen juttuun mukaan - muuten koko tarina kuolee. Miettimatta, onko toisen keksinnossa jarkea, sita pitaa lahtea viemaan siihen suuntaan, joka itsesta tuntuu mielenkiintoisimmalta.

Aivan samalla tavalla myos kaupunkilomasta voi emergoitua todella mieleenpainuva, jos muiden ideoiden annetaan lentaa, ehka viela hieman vauhtia lykaten. Sen sijaan ihmisten vasyessa kovin helposti taantuu sille tasolle, jossa ymparilta haetaan vain tuttuja asioita, ja jalat vievat kerta toisensa jalkeen samalle kadulle tai sellaisten harrastusten pariin, joita voi tehda kotonakin.

Nain kavi meillekin kahden ja puolen matkavuorokauden jalkeen. Tuntuu jotenkin kasittamattomalta, miten uuden ja oudon kaupungin tuomat mahdollisuudet - esimerkiksi yokerhot, joita Intiassa on aarimmaisen harvassa - voi jattaa valiin rahanmenoon tai pieneen vasymykseen vedoten. Rahaa ei kuitenkaan mene lahellekaan suomalaisen baari-illan vertaa, ja vasymyksen voi nukkua pois kotiin palattuaan.

Rupian kaksi puolta

Sain sentaan ennakkoluulottoman norjalaisvaihtarin kanssa muut houkuteltua kulttuurielamyksen aarelle; reippaasti yli viiden miljoonan ihmisen kaupungista loytyi noin kolme-nelja kulttuuritapahtumaa iltaa kohti (ihan oikeasti; Intian matkailukeskuksen mukaan paivalehdet olivat paras tietolahde konserttien ja muiden jaljittamiseksi), ja naista valitsimme sokkona tanssiteatterin.

Kokemus oli melkoisen jannittava. Pieneen saliin keraantynyt yleiso sai nahda puolen tusinaa tarinaa intialaisen kurjuuden sydamesta. Katulapset, spitaaliset, koskemattomat ja uskontoriidoista puhjenneiden joukkomurhien uhrit marssitettiin lavalle intialaisen tanssin saestamana. Pienesta amatoorivivahteisuudestaan huolimatta tuotos oli varsin taidokkaasti ohjattu ja toteutettu; tavallisen teatterin tekoon Intiassa ei liene kovin pitkia perinteita.

Esityksen jalkeen seurasi lyhyehko keskustelutilaisuus, jossa esityksen aiti kertoi intialaisten heikko-osaisten auttamiseksi perustetusta kehitysprojektista ja esitteli projektin puitteissa "pelastettuja" henkiloita. Samalla selvisi, etta yksikaan tarina ei ollut fiktiivinen. Yleiso otti myos kiivaasti kantaa teemaan, ja vaikutti silta, etta taalla on paljon parempiosaisia, jotka eivat ole maastaan ylpeita. Itselleni tuli pienena yllatyksena karut luvut kurjuudesta; esimerkiksi aliravittujen lasten suhteellisessa maarassa Intia vie Afrikaa kuin kuoriamparia...

Teatterista lahtiessa oli hieman outo olo: kaduilla lojuvat koyhat ja sairaat eivat saa turistin paata kaantymaan, mutta intialaisten heista kayma keskustelu pysaytti hetkeksi. Juuri aiemmin samana paivana olin ratsastanut talouskasvun vauhdittaman hyvinvointiaallon harjalla, laadukkaita kauluspaitoja megaostarilla shoppaillen.

Tassa suhteessa Bangalore onkin äärimmäisen syvä; keskustan ostoshelveteissa vaatteistakin saattaa maksaa lansimaisen hinnan, kun taas Mahatma Gandhi Roadista hieman kauempaa loytaa jo tutumpaa Intiaa aina slummeja myoten.

Kotona viidakossa

Kotiutumisen Intiaan voi kai todeta siita, etta paluu Manipaliin tuntui todellakin silta, kuin olisi tullut kotiin. Fiilista ryyditti myos se, etta paluumatka kesti puolet normaalia pidempaan; bussi pysahtyi keskelle viidakkoa keskella yota bussi- ja rekkajonon jatkoksi, ilman tietoa siita, milloin matka jatkuu. Lopulta kolmen tunnin seisomisen jalkeen suma alkoi hitaasti purkautua, ja vain tien varressa ollut hinausauto kertoi mahdollisesta onnettomuudesta.

Miljoonakaupungin jalkeen Manipal tuntui entista enemman viidakon keskella olevalta kylalta. Tama ei tarkoita mitaan negatiivista, pikemminkin painvastoin. Kuten kuvasta nakee, voi yllattavia elamyksia kokea myos taalla.

Nainen, simulink ja taksi

Itsenaisessa tyossa on paljon hyvia puolia; duunia voi tehda kuunnellen samalla Radio Helsinkia netin kautta, eika tyoajoista ole niin valia, kunhan hommat tulevat tehdyksi. Loppujen lopuksi oma omatunto on ainoa, joka tietaa tarkalleen, mihin kaikki tunnit on kaytetty ja onko saldo paassyt miinuksen puolelle.

Toisaalta tiiviin ohjauksen puute asettaa aikamoiset haasteet uuden ongelmakentan oppimiselle. Olen taas pari paivaa paininut sen kanssa, etta onko valittu suunta sittenkaan oikea, ja jaako tasta viiden kuukauden pakertamisesta lopulta yhtaan mitaan jaljelle. Myoskaan toistuvat sahkokatkot eivat helpota tyontekoa. Kaikesta huolimatta ainakin kelpo simulointimalli on nyt rakennettu, ja askartelinpa myos ajan kuluksi ihan animaationkin ilmassa liikkuvien esineiden lentoradoista.

Tallainen neppailu onkin paras puoli tyossa taalla; voisin hyvin kuvitella leikkivani Matlabilla myos kotona - jos vaan kaytossa olisi kaikki maailman aika eika muista velvollisuuksista tarvitsisi valittaa. Toinen erityisen mielenkiintoinen kohde ajankaytolle on kaikenlaisten numeeristen menetelmien ohjelmallinen automatisointi siten, etta lopulta yhdella napinpainalluksella saa ratkaistua satojen eri kohtaamistilanteiden optimaaliset ohjaukset ja lentoradat. Naiden lisaksi talla leikilla saavutetaan yleensa se, etta mikroluokan koneesta nousee vaaleansininen savu neljan tunnin laskurutiinien pyorittamisen jalkeen.

Naita pulmia pohtiessa aika on mennyt melkoisen vauhdikkaasti. Tajusin aivan yllattaen eilen, etta ellei virallisia yhteyksia ja palveluhenkilokuntaa lasketa mukaan, en ole jutellut vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa sitten Suomesta lahdon. Harjoittelijat ovat kaikki miehia, ja nyt intialaisten ollessa kesalomilla vapaa-aika kuluu melko tiiviisti juuri tassa härkäporukassa.

Tyttojen puuttuminen vaihtareista on asia, jonka tosiaan huomasin vasta nyt - onko Intia todellakin niin epamiellyttava paikka, etta teekkaritytot eivat tanne uskalla harjoitteluun? Pelkastaan alan miesvaltaisuus ei oikein riita syyksi siihen, etta taalla on pitkalti toistakymmenta pelkastaan kaksilahkeista.

Tytot ja pojat eivat taallapain kylla muutenkaan nayta viettavan aikaa keskenaan. En muista nahneeni yhtaan pariskuntaa kavelylla yhdessa, ja vain jokusen olen bongannut ravintolasta tai jaatelolta. Miehet sen sijaan kavelevat ajoittain kasi kadessa, ystavyyden osoituksena.

Yhteiskunnan konservatiivisuudesta tassa suhteessa kertoo eraan intialaisen kokemus keskella viidakkoa sijaitsevassa kotiyliopistossaan; tama poika oli epahuomiossa taputtanut paan paalle erasta naispuolista opiskelijatoveriaan, joka oli salamannopeasti hypannyt kauemmas korviahyytavan "Touching is sex!" -kirkaisun saestamana.

Otsikon kolmikosta taksi sentaan kulkee ongelmitta. Neuvottelin toissapaivana puolalaisen vaihtarin kanssa kolme taksia koko huomispaivaksi yhteensa noin 600 kilometrin matkalle. Hindustan ambassadorit liikahtavat kokonaisuudessaan 7500 rupialla, eli noin 150 eurolla. Tama jaettuna 12 lahtijalla ei ole ollenkaan hassumpi summa, varsinkin kun vastaavasta bussimatkasta saisi helposti pulittaa saman verran. Mielenkiinnolla odotan, kuinka monsuunin pehmittamat tiet ja intialainen liikennekulttuuri lyovat katta paalle; oheinen kuva antaa ehka jotain kuvaa veden maarasta.