Istuskelen kirjoittamassa tata jalleen Mumbaissa Chemburin lahiossa. Pitaisi pohtia samalla, mita tuliaisia taalta talla kertaa haluaa tuoda; mielenkiintoista kraasaa on kylla tarjolla niin paljon kuin jaksaa kantaa, mutta luulen, etta mieluisimmat tuomiset on tallakin kertaa syotavaa ja juotavaa.
Reissusta tuli lopulta aika lailla otsikon mukainen. Ensimmainen haatilaisuus (oikeammin siis kihlajaiset) siis oli ja meni, hyvin etela-intialaiseen tapaan. Konferenssi sen sijaan on kaynnissa parhaillaan, joskin osallistuin siihen vain maanantain verran. Taman tarina on, etta Arasu on vastuussa saatotekniikan labran organisoiman konferenssin kaytannon jarjestelyista, ja kun Suomalainen Asiantuntija(tm) kerran on samalla suunnalla samaan aikaan, niin pitaahan hanet kutsua mukaan. Nain sitten paadyin porisemaan tunnin verran viime reissun aikaansaannoksista intialaisten professorien seuraan.
Loppujen lopuksi homma sujui mainiosti, ei vahiten maanantain muiden esitysten takia: aluksi paaesiintyja piti piiiitkan mutta sitakin paremman show'n aiheena navigation, guidance and control (mitenkohan toi keskimmainen suomennetaan...), jonka jalkeen Arasu jatkoi robustin saadon perusteilla. Nain itsellani oli kunnia vetaa paiva yhteen esitellen sovellus ohjuksen saatojarjestelmalle. Pitaa tunnustaa, etta esiintyminen jannitti pitkasta aikaa ihan kunnolla, mutta kaikki sujui lopulta hienosti.
Rehellisyyden nimissa pitaa toki tunnustaa, etta osa paikallisten ihastuksesta johtuu puhtaasti siita, etta tulin ihan Suomesta asti heidan tilaisuuteensa esiintymaan. Toisaalta kokemus valaisi taas kerran sita, miten tarkeaa itsevarmuus on vaikutuksen tekemisessa, ja miten tarkeaa se edelleen on, jos viestin haluaa menevan perille. Juuri se (tm) asiantuntijan perassa.
Niin, ne toiset haat. Someshin kaverin (jonka tunnen myos itse viime vuoden kautta) kaksi siskoa menee naimisiin (ei keskenaan) huomenna, ja lahes sukulaisena olen luonnollisesti kutsuttu mukaan - nakojaan kahden intialaisen tunteminen riittaa siihen, etta joka viikolle loytyy jotkut haat... Joka tapauksessa on mielenkiintoista nahda, miten tilaisuus ja ihmiset poikkeavat viime viikon kokemuksesta syvemmalla etelassa.
perjantai 13. kesäkuuta 2008
sunnuntai 8. kesäkuuta 2008
Hullunkuriset perheet
Lienee helpompi puhua ihmisista nimilla, varsinkin kun talla kertaa tavattavia ihmisia on kertaluokkaa edellista vierailua vahemman. Olen talla hetkella Clintonin luona Udupissa, ja sattumalta paikalla ovat myos hanen vanhempansa; perheen isa tyoskentelee Kuwaitissa, ja mita ilmeisimmin tekee ihan kohtuullisen tilin intialaisittain. Ihan taysin minulle ei selvinnyt, onko han "vain" rakennusmiehena vai jonkinlaisena tyonjohtajana, mutta en ihmettelisi, vaikka talon ostaisi Udupista ihan pelkilla raksamiehen tuloilla.
Arasu on se kaveri, jonka kihlajaisista olen juuri tulossa. Seremonia itsessaan oli aika vinkea; tiivistetysti voisi sanoa, etta siina vanhemmat allekirjoittivat sopimuksen haiden jarjestamisesta, ja pari vaihtoi sormuksia. Juhlallisuudet kestivat yllattavan vahan aikaa, ja osa vieraista matkusti kaytannossa 12 tunnin matkan viettaakseen Thanjavurissa pari tuntia. Taman jalkeen he hyppasivat bussiin ja lahtivat takaisin. Ei siis kolme yota kestavia villeja kinkereita talla kertaa.
Tama on toisaalta ymmarrettavaa, kun seuraa Arasun meininkia. Heppu jarjestaa viikon kestavaa huomenna alkavaa seminaaria samaan aikaan, kun pitaisi viettaa once-in-a-lifetime -juhlaa, ja puhelin soi kaytannossa taukoamatta. Han painaa normaalistikin seitseman paivan tyoviikkoa vaikkarinsa ja opetusvelvollisuuksiensa parissa. Ei siis ihme, etta ihan koko tarmoa ei voi kihlajaisiin panna.
Yllatyin silti viela enemman kun kuulin, mita hanen vanhempansa tekevat tyokseen. Kolme yliopistokoulutettua sisarusta olisi voinut antaa odottaa jotain muuta, puhumattakaan vanhempien olemuksesta seremonian aikana. He olivat kuin sotilaita vastaanottamassa paraatia, siina missa tyton vanhempien eleisiin kuului se intialaisempi harvaaminen - sita on vaikea selittaa, mutta ymmarratte kun kaytte joskus taalla. Joka tapauksessa olisin veikannut pariskuntien roolit - rikostutkija ja verotarkastaja seka pienen teepuodin pitajat - aivan toisinpain. Ei siis ihme, etta Arasulla riittaa intoa tehda toita uransa eteen, vanhempansa kun eivat ole aivan varakkainta sorttia.
Taas kerran teki vaikutuksen se, miten suoraselkaisesti ja ylpeydella ihmiset voivat kantaa kovankin kohtalonsa tassa maassa. Tietysti hyvan morsiamen loytaminen pojalle tuo lisaa ryhtia.
Se loytaminenkaan ei ollut ihan lansimaisen kaavan mukaista: nuoripari tutustui netissa, ja tapasi toisensa ensi kertaa vasta maaliskuussa. Siina vaiheessa tulevista juhlallisuuksista oli jo kaytannossa paatetty.
Tama matka onkin ollut aika hieno tutustuminen erilaisiin elamantapoihin tassa maassa. Ensin
tuli tutuksi Someshin hyvaosainen perhe Mumbaissa, jonka elamaa tahdittaa lasten yliopisto-opiskelu ja vanhempien satunnaiset ulkomaanmatkat. Sitten Arasu ja tuleva perheensa Tamil Nadussa, joka nivoo yhteen kaksi erilaista taustaa hyvin jarkevaksi kokonaisuudeksi. Lopulta Kuwaitissa kasvanut, hyvin lansimainen Clinton, jonka perhe elaa isan oljyparatiisissa tekemilla tuloilla.
Tama hullunkuristen perheiden kokoelma on kaukana taydellisesta, mutta silti aikamoinen aarre verrattuna matkamuistopuodista hankittuihin harpakkeisiin.
Arasu on se kaveri, jonka kihlajaisista olen juuri tulossa. Seremonia itsessaan oli aika vinkea; tiivistetysti voisi sanoa, etta siina vanhemmat allekirjoittivat sopimuksen haiden jarjestamisesta, ja pari vaihtoi sormuksia. Juhlallisuudet kestivat yllattavan vahan aikaa, ja osa vieraista matkusti kaytannossa 12 tunnin matkan viettaakseen Thanjavurissa pari tuntia. Taman jalkeen he hyppasivat bussiin ja lahtivat takaisin. Ei siis kolme yota kestavia villeja kinkereita talla kertaa.
Tama on toisaalta ymmarrettavaa, kun seuraa Arasun meininkia. Heppu jarjestaa viikon kestavaa huomenna alkavaa seminaaria samaan aikaan, kun pitaisi viettaa once-in-a-lifetime -juhlaa, ja puhelin soi kaytannossa taukoamatta. Han painaa normaalistikin seitseman paivan tyoviikkoa vaikkarinsa ja opetusvelvollisuuksiensa parissa. Ei siis ihme, etta ihan koko tarmoa ei voi kihlajaisiin panna.
Yllatyin silti viela enemman kun kuulin, mita hanen vanhempansa tekevat tyokseen. Kolme yliopistokoulutettua sisarusta olisi voinut antaa odottaa jotain muuta, puhumattakaan vanhempien olemuksesta seremonian aikana. He olivat kuin sotilaita vastaanottamassa paraatia, siina missa tyton vanhempien eleisiin kuului se intialaisempi harvaaminen - sita on vaikea selittaa, mutta ymmarratte kun kaytte joskus taalla. Joka tapauksessa olisin veikannut pariskuntien roolit - rikostutkija ja verotarkastaja seka pienen teepuodin pitajat - aivan toisinpain. Ei siis ihme, etta Arasulla riittaa intoa tehda toita uransa eteen, vanhempansa kun eivat ole aivan varakkainta sorttia.
Taas kerran teki vaikutuksen se, miten suoraselkaisesti ja ylpeydella ihmiset voivat kantaa kovankin kohtalonsa tassa maassa. Tietysti hyvan morsiamen loytaminen pojalle tuo lisaa ryhtia.
Se loytaminenkaan ei ollut ihan lansimaisen kaavan mukaista: nuoripari tutustui netissa, ja tapasi toisensa ensi kertaa vasta maaliskuussa. Siina vaiheessa tulevista juhlallisuuksista oli jo kaytannossa paatetty.
Tama matka onkin ollut aika hieno tutustuminen erilaisiin elamantapoihin tassa maassa. Ensin
tuli tutuksi Someshin hyvaosainen perhe Mumbaissa, jonka elamaa tahdittaa lasten yliopisto-opiskelu ja vanhempien satunnaiset ulkomaanmatkat. Sitten Arasu ja tuleva perheensa Tamil Nadussa, joka nivoo yhteen kaksi erilaista taustaa hyvin jarkevaksi kokonaisuudeksi. Lopulta Kuwaitissa kasvanut, hyvin lansimainen Clinton, jonka perhe elaa isan oljyparatiisissa tekemilla tuloilla.
Tama hullunkuristen perheiden kokoelma on kaukana taydellisesta, mutta silti aikamoinen aarre verrattuna matkamuistopuodista hankittuihin harpakkeisiin.
tiistai 3. kesäkuuta 2008
Intialainen visiitti
Hieman omaksikin yllatykseksi kirjoittelen tata Mumbaista, jonne saavuin eilen auringonnousun aikaan. Nakojaan en osannut pysya poissa tasta maasta puolta vuotta kauempaa.
Talla kertaa tanne veti haakutsu, jonka sain labrassa tyoskenneelta tutkijalta. Taman hepun seikkailuista taisin raportoida tannekin, ja joka tapauksessa yhteytta silloiseen kollegaan on tullut pidettya sen verran tiiviisti, etta osasin odottaa kutsun saapumista. Kaikeksi onneksi sain aikaa jarjestettya, ja tosiaan hieman yllattaen joudun toteamaan, etta taalla ollaan taas.
Saapuminen toi mieleen kaikki edellisen visiitin fiilikset, ja nyt tuntuu, kuin olisin lahtenyt taalta vasta eilen. Taydessa paikallisliikenteen bussissa suihkiminen menee kuin vanhasta tottumuksesta, eika ruokakaan saa mahaa ihan heti sekaisin. Ilman kosteus hyvailee ihoa suorastaan sametin lailla - Suomen kesa voi taman jalkeen tuntua taas mukavan viilealta.
Vietin viime yon eraan ystavani, kohta valmistuvan intialaisen opiskelijan, perheen luona Mumbaissa. Asunto on yhdessa Bharat Petroleum Companyn "siirtokunnassa" (naita kutsutaan nimella colony), joka on suoraan sanottuna kuin keidas muun lahiomaiseman keskella. Piikkilanka-aidoin rajatulta alueelta loytyy kaikki tarvittava paivakodista laakariin ja karatekursseista uima-altaaseen. Ystavani sanoikin, etta taalta tulee lopulta poistuttua aika harvoin. Palvelijat siivoavat asunnon kun vanhemmat ovat toissa, jolloin he voivatkin huoletta keskittya siihen minka parhaiten osaavat.
Ikkunasta ulos katsoessa nakee toisella puolella upean puutarhamaiseman, ja toisella puolella aidan takaa alkavat slummit. Yksi slummitalo maksaa kuulemma noin 5000 euroa, mika siella asuville on varmasti melko suuri raha. Joka tapauksessa tama paikka panee taas pohtimaan, miten tietynlainen elitismi luo oman ymparilleen oman hyvinvointialueensa: sen lisaksi, etta valtion tyontekijat voivat hyvin omassa rauhassaan, ovat taalla tyoskentelevat siivoojat, pyykinpesijat ja kokit todella onnekkaita paastyaan turvalliseen ymparistoon.
Tokihan naiden pavleluiden yllapitamiseen maksetun summan voisi maksaa veroina ja ohjata koko yhteiskunnan kehittamiseen, mutta aivan talta istumalta en ostaisi ajatusta sen toimintatavan tehokkuudesta; maailman suurin demokratia on myos maailman suurin byrokratia. Jaljelle jaa lopulta vain hirmuisesti kysymyksia pohjoismaiseen lintukotoon tottuneelle.
Jatkan tanaan illalla matkaa Chennaihin, josta edelleen noin kuuden tunnin verran eteenpain Thanjavuriin, jossa haat ovat. Itse asiassa nyt on vuorossa vasta kihlajaistilaisuus, johon kuuluu omat rituaalinsa; haaseremonia on joskus myohemmin. Olen yrittanyt tentata, mika on naiden tilasuuksien rooli, mutta ilmeisesti ne vaihtelevat parista riippuen. Pitaa toivoa, etta tanaan hankittu kurta ei ole liian juhlava perjantain juhlallisuuksiin...
Thanjavurista jatkan edelleen Manipaliin, jossa on vastassa ainakin yksi vanha tuttu. Tuota paikkaa odotan ehka eniten innolla, silla siella kuitenkin tuli vietettya viitisen kuukautta aikaa - ja lahtiessa olin kaytannossa varma, etten tule palaamaan takaisin! Lopuksi palaan viela pariksi paivaksi tanne Mumbaihin, jolloin aikaa on toivottavasti ainakin hienojen ravintoloiden koluamiselle.
Ehkapa matkan aikana jaa aikaa viela tuoreempien tapahtumien raportointiin; sita odotellessa nautin safkasta, ilmastosta ja muusta taysin siemauksin.
Talla kertaa tanne veti haakutsu, jonka sain labrassa tyoskenneelta tutkijalta. Taman hepun seikkailuista taisin raportoida tannekin, ja joka tapauksessa yhteytta silloiseen kollegaan on tullut pidettya sen verran tiiviisti, etta osasin odottaa kutsun saapumista. Kaikeksi onneksi sain aikaa jarjestettya, ja tosiaan hieman yllattaen joudun toteamaan, etta taalla ollaan taas.
Saapuminen toi mieleen kaikki edellisen visiitin fiilikset, ja nyt tuntuu, kuin olisin lahtenyt taalta vasta eilen. Taydessa paikallisliikenteen bussissa suihkiminen menee kuin vanhasta tottumuksesta, eika ruokakaan saa mahaa ihan heti sekaisin. Ilman kosteus hyvailee ihoa suorastaan sametin lailla - Suomen kesa voi taman jalkeen tuntua taas mukavan viilealta.
Vietin viime yon eraan ystavani, kohta valmistuvan intialaisen opiskelijan, perheen luona Mumbaissa. Asunto on yhdessa Bharat Petroleum Companyn "siirtokunnassa" (naita kutsutaan nimella colony), joka on suoraan sanottuna kuin keidas muun lahiomaiseman keskella. Piikkilanka-aidoin rajatulta alueelta loytyy kaikki tarvittava paivakodista laakariin ja karatekursseista uima-altaaseen. Ystavani sanoikin, etta taalta tulee lopulta poistuttua aika harvoin. Palvelijat siivoavat asunnon kun vanhemmat ovat toissa, jolloin he voivatkin huoletta keskittya siihen minka parhaiten osaavat.
Ikkunasta ulos katsoessa nakee toisella puolella upean puutarhamaiseman, ja toisella puolella aidan takaa alkavat slummit. Yksi slummitalo maksaa kuulemma noin 5000 euroa, mika siella asuville on varmasti melko suuri raha. Joka tapauksessa tama paikka panee taas pohtimaan, miten tietynlainen elitismi luo oman ymparilleen oman hyvinvointialueensa: sen lisaksi, etta valtion tyontekijat voivat hyvin omassa rauhassaan, ovat taalla tyoskentelevat siivoojat, pyykinpesijat ja kokit todella onnekkaita paastyaan turvalliseen ymparistoon.
Tokihan naiden pavleluiden yllapitamiseen maksetun summan voisi maksaa veroina ja ohjata koko yhteiskunnan kehittamiseen, mutta aivan talta istumalta en ostaisi ajatusta sen toimintatavan tehokkuudesta; maailman suurin demokratia on myos maailman suurin byrokratia. Jaljelle jaa lopulta vain hirmuisesti kysymyksia pohjoismaiseen lintukotoon tottuneelle.
Jatkan tanaan illalla matkaa Chennaihin, josta edelleen noin kuuden tunnin verran eteenpain Thanjavuriin, jossa haat ovat. Itse asiassa nyt on vuorossa vasta kihlajaistilaisuus, johon kuuluu omat rituaalinsa; haaseremonia on joskus myohemmin. Olen yrittanyt tentata, mika on naiden tilasuuksien rooli, mutta ilmeisesti ne vaihtelevat parista riippuen. Pitaa toivoa, etta tanaan hankittu kurta ei ole liian juhlava perjantain juhlallisuuksiin...
Thanjavurista jatkan edelleen Manipaliin, jossa on vastassa ainakin yksi vanha tuttu. Tuota paikkaa odotan ehka eniten innolla, silla siella kuitenkin tuli vietettya viitisen kuukautta aikaa - ja lahtiessa olin kaytannossa varma, etten tule palaamaan takaisin! Lopuksi palaan viela pariksi paivaksi tanne Mumbaihin, jolloin aikaa on toivottavasti ainakin hienojen ravintoloiden koluamiselle.
Ehkapa matkan aikana jaa aikaa viela tuoreempien tapahtumien raportointiin; sita odotellessa nautin safkasta, ilmastosta ja muusta taysin siemauksin.
tiistai 20. marraskuuta 2007
Ihmeellinen joulumaa
Suomessa! Koneen laskeuduttua kulttuurishokki oli ihan kohtalainen: bussi Otaniemeen ohitti joka risteyksessä liikenteenjakajan väärältä puolelta, ja auto kulki kuin lentäen, kun tiessä ei ollutkaan lehmänkokoisia kuoppia. Lisäksi kaikki ihmiset oli piilotettu jonnekin; teiden varsilla oli vain lukemattomia hienoja asuintaloja hyvin hoidettujen ja puhtaiden pihojen keskellä.
Ja juu, lunta. Vaikka sitä oli vähän, niin sitä oli kuitenkin. Delhissä koneeseen astuessa tullut joulufiilis vain vahvistui, ja lauantai-iltapäivä meni parin asteen pakkasta ja jäätynyttä merenrantaa ihmetellessä.
Tuntuukin yllättävän kivalta pukeutua kunnolla ulos pakkaseen, sen sijaan että vetäisi vain sandaalit jalkaan. Erityisen mukavaa on lämmin suihku aamuisin. Lisäksi on hauskaa, että vesijohtovettä pystyy juomaan, eikä käsiä tarvitse vainoharhaisesti pestä joka välissä, kun aikoo panna jotain suuhunsa. Suomalainen ruoka maistuu myös yllättävän hyvältä; mausteiden puuttuminen ei ollutkaan niin iso murhe kuin olin luullut. Vaikka kyllä se TUAS-talon uuniperuna sai silti perjantaina aikaan melko pahan olon...
Ehkä merkittävin outo asia Suomessa on pimeys, joka tietysti pohjoisessa olisi vielä pari kertaa vaikuttavampi. Kun pimeä tulee jo neljän aikaan, olin parina ekana päivänä todella väsynyt jo kuudelta, ja vilkuilin kelloa ajatellen sen olevan paljon enemmän. Pimeän tulo myös kestää paaaaljon pidempään kuin Intiassa; ensimmäisestä laskevan auringon oranssista häivästä on vielä pitkä aika täydelliseen pimeyteen, kun Intiassa tämä vaihe kesti noin puoli tuntia.
Kaikeasta huolimatta pitää sanoa, että vajaan viikon takaiset seikkailut tuntuvat jo todella kaukaisilta. Ilmeisesti Otaniemi on niin tuttu ympäristö, että tänne on kotiutunut pikavauhtia; ehkäpä jonnekin muuhun lähiöön rantautuminen olisi tuonut pintaan kunnon Suomi-fiiliksen. Todennäköisesti juuri päättynyttä matkaa käsittelee jollain tasolla vielä jonkin aikaa, vaikka nyt se tuntuukin olevan "takanapäin".
Nyt on edessä lähinnä tavaroiden purku laatikoista uuteen kämppään ja Suomen arkeen totuttautuminen. Intian jälkipyykkiä pitää pestä ainakin valokuvien julkaisun muodossa; kirjoittelen varmaankin tänne, kunhan saan loput kuvat verkkoon.
Ja juu, lunta. Vaikka sitä oli vähän, niin sitä oli kuitenkin. Delhissä koneeseen astuessa tullut joulufiilis vain vahvistui, ja lauantai-iltapäivä meni parin asteen pakkasta ja jäätynyttä merenrantaa ihmetellessä.
Tuntuukin yllättävän kivalta pukeutua kunnolla ulos pakkaseen, sen sijaan että vetäisi vain sandaalit jalkaan. Erityisen mukavaa on lämmin suihku aamuisin. Lisäksi on hauskaa, että vesijohtovettä pystyy juomaan, eikä käsiä tarvitse vainoharhaisesti pestä joka välissä, kun aikoo panna jotain suuhunsa. Suomalainen ruoka maistuu myös yllättävän hyvältä; mausteiden puuttuminen ei ollutkaan niin iso murhe kuin olin luullut. Vaikka kyllä se TUAS-talon uuniperuna sai silti perjantaina aikaan melko pahan olon...
Ehkä merkittävin outo asia Suomessa on pimeys, joka tietysti pohjoisessa olisi vielä pari kertaa vaikuttavampi. Kun pimeä tulee jo neljän aikaan, olin parina ekana päivänä todella väsynyt jo kuudelta, ja vilkuilin kelloa ajatellen sen olevan paljon enemmän. Pimeän tulo myös kestää paaaaljon pidempään kuin Intiassa; ensimmäisestä laskevan auringon oranssista häivästä on vielä pitkä aika täydelliseen pimeyteen, kun Intiassa tämä vaihe kesti noin puoli tuntia.
Kaikeasta huolimatta pitää sanoa, että vajaan viikon takaiset seikkailut tuntuvat jo todella kaukaisilta. Ilmeisesti Otaniemi on niin tuttu ympäristö, että tänne on kotiutunut pikavauhtia; ehkäpä jonnekin muuhun lähiöön rantautuminen olisi tuonut pintaan kunnon Suomi-fiiliksen. Todennäköisesti juuri päättynyttä matkaa käsittelee jollain tasolla vielä jonkin aikaa, vaikka nyt se tuntuukin olevan "takanapäin".
Nyt on edessä lähinnä tavaroiden purku laatikoista uuteen kämppään ja Suomen arkeen totuttautuminen. Intian jälkipyykkiä pitää pestä ainakin valokuvien julkaisun muodossa; kirjoittelen varmaankin tänne, kunhan saan loput kuvat verkkoon.
maanantai 12. marraskuuta 2007
Possujunalla Himalajalle
Taman matkan paatepisteeksi iteroitui lopulta Shimla, kun paatimme viettaa taalla kolme paivaa sen sijaan, etta suhaisimme hathataa kohti pohjoisempaa. Lumiset huiput olisivat varmasti olleet nakemisen arvoisia, mutta on niita vuoria taallakin, ja nyt paasee vihdoin olemaan edes hetken paikallaan ilman, etta pitaa jatkaa huomenna eteenpain.
Shimla onkin kerrassaan mainio paikka viettaa parin paivan "lomaa" ennen paluuta Delhiin ja edelleen takaisin Suomeen. Saapuessamme auringon laskettua meita tervehti iloisen viilea, nollan tienoilla oleva lampotila seka kaupunkiymparistoksi huikeat maisemat. Kylmyys toi samantien mieleen syksyn, joka tana vuonna on - tahan saakka - jaanyt valiin. Myos ilman puhtaus ja raikkaus tuntuu suorastaan mahtavalta. Taman lisaksi kaupunki on rakennettu kaytannossa muutaman kukkulan paalle ja valiin, ja arkkitehtuuri on hyvin brittivaikutteinen. Chandigarhia mukaillen kaduille ei myoskaan kuulu alamolo ja aanitorvien kakofonia, vaan rauhallinen keskustelu, kun villaisiin slipovereihin pukeutuneet paikalliset istuskelevat Scandal Pointilla juoruamassa.
Jo matka tanne oli kokemisen arvoinen. Alle metrin raideleveydeltaan ollut juna (joka muistutti kummasti huvipuiston possujunaa) puksutteli mukavaa 25 kilometrin tuntivauhtia ylos makia ja rinteita, nousten lopulta 2000 metria merenpinnan ylapuolelle. Trooppisehkot metsikot vaihtuivat matkalla mantyyn ja kuuseen, ja vaikkei ihan lumihuippuja nahtykaan, niin pitaa sanoa, etta naimme ehka tahan asti vaikuttavimmat maisemat.
Taalla on hyva levahtaa myos sen takia, etta joukkiomme on hieman invalidisoitunut matkan varrella. Toinen mukana olleista jenkeista sairastui ja joutui jaamaan paivaksi Chandigarhiin, ja itse olen satuttanut selkani ylisuurta reppua kanniskellessa. Pitaa toivoa, etta se kuntoutuu viela sen verran, etta paasee ylihuomenna paivan retkelle kolmen tunnin paassa sijaitsevalle vuorenhuipulle. 3,2 kilometrin korkeudesta pitaisi olla hyvat nakymat ymparoivaan vuoristoon, ja kun tanne asti on tultu, en millaan malttaisi jattaa sita valiin.
Ehka Delhista tulee viela raportoitua viime hetken fiiliksia, mutta muussa tapauksessa loppukaneetti jaanee Suomeen paluun jalkeiseen aikaan. Jouluun on joka tapauksessa enaa se kolme yota, joten pieni jannays alkaa jo hiipia selkapiiriin (sen kivun lisaksi).
Shimla onkin kerrassaan mainio paikka viettaa parin paivan "lomaa" ennen paluuta Delhiin ja edelleen takaisin Suomeen. Saapuessamme auringon laskettua meita tervehti iloisen viilea, nollan tienoilla oleva lampotila seka kaupunkiymparistoksi huikeat maisemat. Kylmyys toi samantien mieleen syksyn, joka tana vuonna on - tahan saakka - jaanyt valiin. Myos ilman puhtaus ja raikkaus tuntuu suorastaan mahtavalta. Taman lisaksi kaupunki on rakennettu kaytannossa muutaman kukkulan paalle ja valiin, ja arkkitehtuuri on hyvin brittivaikutteinen. Chandigarhia mukaillen kaduille ei myoskaan kuulu alamolo ja aanitorvien kakofonia, vaan rauhallinen keskustelu, kun villaisiin slipovereihin pukeutuneet paikalliset istuskelevat Scandal Pointilla juoruamassa.
Jo matka tanne oli kokemisen arvoinen. Alle metrin raideleveydeltaan ollut juna (joka muistutti kummasti huvipuiston possujunaa) puksutteli mukavaa 25 kilometrin tuntivauhtia ylos makia ja rinteita, nousten lopulta 2000 metria merenpinnan ylapuolelle. Trooppisehkot metsikot vaihtuivat matkalla mantyyn ja kuuseen, ja vaikkei ihan lumihuippuja nahtykaan, niin pitaa sanoa, etta naimme ehka tahan asti vaikuttavimmat maisemat.
Taalla on hyva levahtaa myos sen takia, etta joukkiomme on hieman invalidisoitunut matkan varrella. Toinen mukana olleista jenkeista sairastui ja joutui jaamaan paivaksi Chandigarhiin, ja itse olen satuttanut selkani ylisuurta reppua kanniskellessa. Pitaa toivoa, etta se kuntoutuu viela sen verran, etta paasee ylihuomenna paivan retkelle kolmen tunnin paassa sijaitsevalle vuorenhuipulle. 3,2 kilometrin korkeudesta pitaisi olla hyvat nakymat ymparoivaan vuoristoon, ja kun tanne asti on tultu, en millaan malttaisi jattaa sita valiin.
Ehka Delhista tulee viela raportoitua viime hetken fiiliksia, mutta muussa tapauksessa loppukaneetti jaanee Suomeen paluun jalkeiseen aikaan. Jouluun on joka tapauksessa enaa se kolme yota, joten pieni jannays alkaa jo hiipia selkapiiriin (sen kivun lisaksi).
lauantai 10. marraskuuta 2007
Jäähyväiset palmupuille
Hetken jo luulin, etta viimeinen nakemani palmu talla reissulla oli Jaisalmerin rautatieasemalla kokottanyt keltainen muovinen palmupuu. Mutta onhan niita viela taalla pohjoisemmassakin; olemme parhaillaan Chandigarhissa, joka on Punjabin ja Haryanan osavaltioiden yhteinen paakaupunki, ja kuulemma Intian ainoa suunniteltu kaupunki. Ja se kylla nakyy: ruutukaava, leveat tiet ja riittavasti tilaa ovat jotain, jota en ole nahnyt viiteen kuukauteen.
Tajusin asken ryystaessani cappuccinoa ostoskeskuksen kahvilassa, etta olen tainnut rantautua Intian Tapiolaan. Ruotsia puhuvat kettukaulusmammat vain ovat vaihtuneet partasuisiin ja turbaanipaisiin sikhimiehiin, ja puutarhakaupungin puutarhat ovat hieman pelkistyneet. Muuten paikka todellakin tuntuu kotoisalta. Ai miten niin ikava takaisin Suomeen?
Mesta tarjoaa mukavan kontrastin myos Delhille, jossa olimme eilen. Valitsimme todellakin oikean paivan olla siella, silla paiva oli Diwali-juhlan huipentuma, tarkoittaen, etta kadut tayttyivat ilotulitteita paukuttelevista intialaisista, ja jatkuva ilotulitus valaisi taivaan. Ravintolan kattoterassilta oli todella hieno katsella meininkia, ja hetken tuntui, etta Delhi oli sina iltana maailman kaunein - ja sekopaisin - kaupunki. Kadulle laskeutuminen tuntui silta, kuin olisi tullut sotatantereelle: turvalliseksi olonsa olisi tuntenut vasta kyparan, suojalasien ja korvatulppien kera. Onneksi silmat ja korvat ovat viela paikallaan.
Delhista pitaa mainita myos metro, joka oli yhta siisti kuin Helsinki-Vantaan lentokentta. Eli jalleen puhtainta, mita Suomesta lahdettyani olen nahnyt. Hotellimme sentaan oli nuhjuisella Paharganjin alueella, joka oli mita intialaisinta seutua. Hassu kaupunki todella.
Aiemmista kokemuksista voi mainita, etta Jaipur oli aikamoinen pettymys. Ehka paikka on hieno, jos sinne paahtaa suoraan Delhin lentokentalta, mutta tassa vaiheessa reissua se ei tarjonnut enaa mitaan uutta. Vahan kuin koyhan miehen Bangalore.
Jaisalmerin kameliajelu oli ihan hauska, mutta jutusta jai turhan turistipitoinen maku suuhun. Ehka sita on tullut vietettya liian monta yota Inarinjarvella tai muualla Pohjois-Lapissa laavun alla, kun muutaman sadan metrin paassa autotiesta yopyminen ei tuntunut kovin eksoottiselta. Tahtia sentaan nakyi ihan kiitettavasti, ja unet olivat kylla yhdet parhaista talla matkalla.
Yksi hienoimmista jutuista tahan asti on ehdottomasti ollut varhainen aamu Jodhpurissa. Saavuimme kaupunkiin aamuviidelta, ja selvittyamme hotelliin paatimme Klaven kanssa menna hotellin katolle katsomaan auringonnousua. Oli viela aivan pimeaa, ja jattimaisen linnoituksen katveessa oli suorastaan taianomainen tunnelma, kun rukoushuudot kaikuivat keskiaikaiselta tuntuvan kaupungin sokkeloisten katujen ylla.
Aiemmaltakin reissulta loytyy jotain kohokohtia, mutta niita pitaa ajan puutteessa referoida hieman myohemmin. Huomenna matka jatkuu vuoristojunalla kohti Shimlaa, ja sielta edelleen Manaliin. Takaisin pitaa kuitenkin lahtea jo keskiviikkona, jotta ehdimme perjantaiaamun koneeseen kohti Helsinkia. Nain se aika alkaa kayda vahiin.
Tajusin asken ryystaessani cappuccinoa ostoskeskuksen kahvilassa, etta olen tainnut rantautua Intian Tapiolaan. Ruotsia puhuvat kettukaulusmammat vain ovat vaihtuneet partasuisiin ja turbaanipaisiin sikhimiehiin, ja puutarhakaupungin puutarhat ovat hieman pelkistyneet. Muuten paikka todellakin tuntuu kotoisalta. Ai miten niin ikava takaisin Suomeen?
Mesta tarjoaa mukavan kontrastin myos Delhille, jossa olimme eilen. Valitsimme todellakin oikean paivan olla siella, silla paiva oli Diwali-juhlan huipentuma, tarkoittaen, etta kadut tayttyivat ilotulitteita paukuttelevista intialaisista, ja jatkuva ilotulitus valaisi taivaan. Ravintolan kattoterassilta oli todella hieno katsella meininkia, ja hetken tuntui, etta Delhi oli sina iltana maailman kaunein - ja sekopaisin - kaupunki. Kadulle laskeutuminen tuntui silta, kuin olisi tullut sotatantereelle: turvalliseksi olonsa olisi tuntenut vasta kyparan, suojalasien ja korvatulppien kera. Onneksi silmat ja korvat ovat viela paikallaan.
Delhista pitaa mainita myos metro, joka oli yhta siisti kuin Helsinki-Vantaan lentokentta. Eli jalleen puhtainta, mita Suomesta lahdettyani olen nahnyt. Hotellimme sentaan oli nuhjuisella Paharganjin alueella, joka oli mita intialaisinta seutua. Hassu kaupunki todella.
Aiemmista kokemuksista voi mainita, etta Jaipur oli aikamoinen pettymys. Ehka paikka on hieno, jos sinne paahtaa suoraan Delhin lentokentalta, mutta tassa vaiheessa reissua se ei tarjonnut enaa mitaan uutta. Vahan kuin koyhan miehen Bangalore.
Jaisalmerin kameliajelu oli ihan hauska, mutta jutusta jai turhan turistipitoinen maku suuhun. Ehka sita on tullut vietettya liian monta yota Inarinjarvella tai muualla Pohjois-Lapissa laavun alla, kun muutaman sadan metrin paassa autotiesta yopyminen ei tuntunut kovin eksoottiselta. Tahtia sentaan nakyi ihan kiitettavasti, ja unet olivat kylla yhdet parhaista talla matkalla.
Yksi hienoimmista jutuista tahan asti on ehdottomasti ollut varhainen aamu Jodhpurissa. Saavuimme kaupunkiin aamuviidelta, ja selvittyamme hotelliin paatimme Klaven kanssa menna hotellin katolle katsomaan auringonnousua. Oli viela aivan pimeaa, ja jattimaisen linnoituksen katveessa oli suorastaan taianomainen tunnelma, kun rukoushuudot kaikuivat keskiaikaiselta tuntuvan kaupungin sokkeloisten katujen ylla.
Aiemmaltakin reissulta loytyy jotain kohokohtia, mutta niita pitaa ajan puutteessa referoida hieman myohemmin. Huomenna matka jatkuu vuoristojunalla kohti Shimlaa, ja sielta edelleen Manaliin. Takaisin pitaa kuitenkin lahtea jo keskiviikkona, jotta ehdimme perjantaiaamun koneeseen kohti Helsinkia. Nain se aika alkaa kayda vahiin.
torstai 1. marraskuuta 2007
James Bondin jalanjaljillä
Menossa on toinen paiva Octopussy-leffasta tutussa Udaipurissa. En tiennytkaan, etta kyseinen patka on osin filmattu taalla, mutta jokainen kattoterassi kylla muistuttaa asiasta nayttamalla elokuvan joka ilta samaan aikaan. Ja kyllahan ne riksa-takaa-ajelut nayttaa ihan hupaisilta; sen jalkeen, kun tassa maassa on viettanyt viisi kuukautta, monista Intia-viittauksista saa paljon enemman irti.
Udaipur itsessaan on rauhallinen ja kaunis kaupunki kahden idyllisen jarven rannalla. Jarven keskella sijaitsevaan Lake Palaceen meilla ei ollut varaa, mutta sita sai sentaan ihailla kahtena iltana kaupunkia ymparoivilta kukkuloilta - toistaiseksi kauneimmat auringonlaskut Intiassa!
Kaupunki on muutenkin hyva levahyspaikka todella hektisen (ja helposti kukkarolle kayvan) Mumbain jalkeen. Taalta on hyva jatkaa kohti Rajasthanin aavikoituneempaa osaa; huomenna on luvassa Jodhpur, sitten Jaisalmer ja toivottavasti ne kamelit!
Udaipur itsessaan on rauhallinen ja kaunis kaupunki kahden idyllisen jarven rannalla. Jarven keskella sijaitsevaan Lake Palaceen meilla ei ollut varaa, mutta sita sai sentaan ihailla kahtena iltana kaupunkia ymparoivilta kukkuloilta - toistaiseksi kauneimmat auringonlaskut Intiassa!
Kaupunki on muutenkin hyva levahyspaikka todella hektisen (ja helposti kukkarolle kayvan) Mumbain jalkeen. Taalta on hyva jatkaa kohti Rajasthanin aavikoituneempaa osaa; huomenna on luvassa Jodhpur, sitten Jaisalmer ja toivottavasti ne kamelit!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
